Hei taas,

Valvoin yöllä puoli neljään hinkatessani tuota Lempeää sadetta siistimpään kuntoon. Varmasti sinne jäi vielä satoja pilkkuvirheitä ja muita huolimattomuuksia, mutta ainahan niitä pääsee vielä muokkaamaan, jos vaan puhtia riittää. Nyt ei kyllä riitä. Päätä särkee ja nukuttaa. Mietityttää myös kovasti se, miksi voin käyttää tuntikausia jonkun "merkityksettömän" tekstin hiomiseen, kun pöydällä odottaa vino pino oikeita töitä ja esseitä, portfolioita ja muita kirjoitelmia pitäisi ihan oikeasti tuottaa.

Jokunen aika sitten mietinkin tosissani sitä, että miksi ihmeessä käytän niin paljon energiaa ja aikaa fikkien väsäämiseen. Miksei edes originaalitekstiin, jonka joskus ehkä hyvällä säkällä voisi saada julkaistua ja myytyä. (En varmasti edes ajattelisi noin käytännöllisiä asioita, ellei olisi lapsia, jotka pitää ruokkia ja vaatettaa...) Mutta fikkaaminen, eikä mikä tahansa, vaan vain ja ainoastaan Harry Potter-fikkaaminen on ollut minulle terapiaa. Vuosia sitten, kun imeydyin tuohon taikamaailmaan mukaan, se oli varmaan eräs keino selviytyä elämästä. Kun oma elämä oli mitä oli, niin potteruniversum tarjosi vaihtoehtoisen todellisuuden. Vaikkakin J.K. Rowlingin innoittamana, niin itse loin siitä maailman, jossa olisin halunnut asua. Jossa asuinkin. Täytyy myöntää, että pitkän aikaa elin enemmän siinä rinnakkaistodellisuudessa, jossa kaikki oli sellaista kuin itse halusin. Molemmat pitkät fikkini, Lempeä sade ja Sielujen puutarha, ovat saaneet alkunsa jostain pienestä jutusta, tunteesta tai tunnelmasta, jota kipeästi kaipasin omaan elämääni. Näiden kirjoitusten avulla saatoin elää niitä tunteita ja tilanteita, jotka reaalitodellisuudessa olivat ulottumattomissani.

Pakenemista? Ehkä, mutta minusta ainakin paljon parempi vaihtoehto kuin paeta alkoholin, huumeiden tai muiden terveyden kannalta tuhoisempien (ja niin yleisten) keinojen avulla pakeneminen. Jollain tavalla fikkitodellisuus myös kantoi minua tiettyjen aikojen yli. Elin kuin unelmassa, itseni sisällä ja koin aina voimakkaasti jokaisen tunteen, jonka kirjoitin.

Aamu on ollut kuin tropiikissa. Oli ihana tunne saada lämpimän kostea leyhähdys kasvoilleen, kun avasi ulko-oven. Pidän tästä jäsenet raskaaksi tekevästä tahmeasta ilmasta, sillä tässä on mukana myös häivähdys kirpeyttä. Jännittävä yhdistelmä raukeutta ja kutkuttavaa seikkailua. Tällaisina päivinä rakensin lapsena parvekkeelle majan ja luin ja lopulta nukuin siellä tuntikausia.

Jotkut lukijat ovat arvostelleet fikkejäni siitä, että niissä ei tapahdu paljon mitään. En taida juurikaan arvostaa tapahtumia. Usein olen hymyssä suin miettinyt, että mihin mä tätä kehoa tarvitsen. Riittäisi että minulla olisi pelkät aivot vesikulhossa, ja niistä joku piuha tietokoneelle, että saisin muutettua ajatuksiani myös näkyvään muotoon. No ei. Karmiva ajatus oikeastaan. En nimittäin todellakaan ole mikään "virtuaali-ihminen", vaan arvostan yli kaiken aitoja asioita. Aitoja elämyksiä, joita tämä ihmiselo tietokoneen ulkopuolella tarjoaa.