Luku 1 - Täpärä tilanne


"Sisään!" tiuskaisi professori Kalkaros, Tylypahkan velhokoulun pelätty liemimestari, "Vaikka minulla ei ilmeisesti olekaan parempaa tekemistä, kuin odotella sinua saapuvaksi säälittävien hoitojesi kanssa, niin siitä huolimatta - " Kalkaros käänsi katseensa tulijaan korostaakseen loukkaavien sanojensa vaikutusta, "vihaan odottamista!"

Koulun sairaanhoitajanoita ja sairaalasiiven pitkäaikainen johtaja Poppy Pomfrey suipisti suutaan paheksunnan merkiksi, laski hitaasti viiteen ja kääntyi kannoillaan. Hän oli saanut kuunnella tuon pahansisuisen miehen sivistyneisiin lauserakennelmiin verhottua kiukuttelua jo monta viikkoa. Vaikka hän olikin ymmärtäväinen ja pitkämielinen nainen, alkoi hänestä hiljalleen tuntua siltä, että hän oli saanut tarpeekseen.

Matami Pomfrey oli tuntenut Severuksen jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Hän oli aina suhtautunut lempeästi mieheen, sillä professori Dumbledoren, Tylypahkan ikivanhan rehtorin lisäksi, hän oli ainoa, joka tiesi jotain oleellista Kalkaroksen menneisyydestä. Moni koulun työntekijä sääli aikoinaan nuorta Severusta tämän joutuessa suositumpien ja sosiaalisesti nokkelampien oppilaiden kiusaamaksi, mutta Poppy Pomfrey ei kuulunut näihin surkuttelijoihin. Hän paikkasi kyllä onnettomasti muilutetun pojan muutamaan otteeseen, mutta säälin sijaan hän ennemminkin ihaili tuon syrjäänvetäytyvän lapsen periksiantamattomuutta, taipumattomuutta ja hiljaista voimaa.

Vaikka Severus Kalkaros oli kärsinyt elämässään enemmän kuin Poppy olisi kenellekään suonut, mies ei ollut koskaan ollut säälittävä. Ei ryömiessään kuusitoistavuotiaana verissä päin, mutaa hiuksissaan sairaalasiiven ovelle, eikä nyt, maatessaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin sängyllään kouristusten ravisuttaessa hänen kehoaan säännöllisin väliajoin.

Severus näki naisen poistuvan huoneen ovelta, ja hän kirosi mielessään noidan hajamielisyyttä. Tämä oli tietenkin unohtanut ottaa lääkevoiteen mukaansa. Anteeksiantamatonta huolimattomuutta.

Tuntia myöhemmin professori Kalkaros makasi edelleen puolialastomana pylvässängyllään Tylypahkan linnan tyrmien yhteydessä sijaitsevassa henkilökohtaisessa huoneistossaan. Hän oli vaipunut unen sekaiseen tilaan odotellessaan sairaanhoitajanoitaa palaavaksi. Se, että professori Kalkaros oli lähes tajuttomassa tilassa, ei yhtään lieventänyt sitä seikkaa, että hän oli äärimmäisen vihainen.

Ovi narahti äänettömästi kuin kissan venytys, mutta se olisi riittänyt havahduttamaan Severus Kalkaroksen koomastakin. Hän piti itsestään selvyytenä, että tulija oli matami Pomfrey, ja tiuskaisi tälle sarkastisen tervehdyksen. Maatessaan vatsallaan, kasvot kohti seinää, hän ei voinut nähdä ovella seisovaa nuorta naista, eikä kauhistunutta ilmettä hänen kalpeilla kasvoillaan. Tylypahkan nuori taikuuden historian opettaja Hermione Granger puristi tärisevissä käsissään pientä lasipulloa, aivan kuin se voisi hänen tahdonvoimallaan muuttua porttiavaimeksi ja lennättää hänet kauas pois.

"Uh, niin… professori Kalkaros, ikäväkseni minun täytyy kertoa, että itse asiassa täällä ei ole matami Pomfrey…"

Kalkaros käänsi päätään niin nopeasti kuin se on mahdollista miehelle, joka on suuressa tuskassa, lihakset kivuliaasti jäykistyneinä, särkevinä ja polttavina.

"Neiti Granger! Ellet ole jo pystynyt päättelemään sitä tähän mennessä, olet yksityisessä makuuhuoneessani. Kutsumatta", hän puhui matalalla, varoittavaa murinaa muistuttavalla äänellä, "Ulos! Nyt! Välittömästi!" hän sihahti hampaidensa välistä ennen kaikkea peittääkseen hämmentyneisyytensä ja nolostumisensa pistävän ivallisella äänensävyllä.

"Professori Kalkaros, olen pahoillani, tiesin että inhoaisit ajatustakin minusta, täällä, ja minä yritin selittää hänelle, mutta tämä näytti olevan ainoa vaihtoehto", Hermione uikutti epätoivoisena, "Lupasin auttaa, koska muutoin olisit jäänyt ilman kipua lievittävää taikayrttivoidettasi."

"Miksei matami Pomfrey ole täällä? Haluan nähdä hänet heti paikalla!" Kalkaros lausui, ja Hermione olisi ollut valmis nielemään vaikka litran kuvottavan makuista monijuomalientä muuttuakseen matami Pomfreyksi siltä seisomalta. Sen sijaan hän nieli vain epävarmuutensa, muistutti itselleen olevansa tuon sängyssä makaavan miehen työtoveri, ja siis ainakin ammatillisesti samanarvoinen, eikä enää pelkkä komenneltavissa oleva koulutyttö.

"Hän ei pääse tänään tulemaan luoksesi. Luuletko, että olisin täysissä järjissäni muuten tullut tänne? Matami Pomfrey on hyvin kiireinen oppilaiden äkillisen vatsatautiepidemian kanssa. Tauti on kamalan tarttuvaa. Melkein kaikki ovat saaneet sen, mutta luontaisesti vahvan vastustuskykyni vuoksi en kuulu riskiryhmään. Matami Pomfrey kutsui minut äsken luokseen ja pyysi auttamaan häntä. Hän pyysi tulemaan tänne hänen puolestaan, sillä minulla ei ole lupaa auttaa häntä sairaalasiivessä", Hermione selitti melkein henkeä vetämättä, ja kiukustui itselleen siitä, että kuulosti omasta mielestäänkin edelleen liikaa siltä kuin olisi opetellut puheenvuoronsa ulkoa. Kalkaros mittaili häntä siristettyjen silmien lomasta, eikä tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä.

"Niinkö?" hän kysyi silmäillen epäluuloisesti Hermionen kädessä välkkyvää pulloa. "Mikset sitten ole jo annostelemassa lääkettäni? Tässä järjestelyssä ei ole mitään mieltä, enkä missään nimessä hyväksy tätä, mutta sikäli kuin vaihtoehtoni ovat mitä ovat…" Kalkaros tuhahti tavalla, jonka Hermione oli kuullut lukemattomia kertoja menneinä vuosina miehen vastaanottaessa hänen kirjallisia tehtäviään tai tarkastaessaan hänen oppitunneilla valmistamiaan liemiä.

"On vaikea päättää kumpi on tuskallisempaa, se että olet täällä, minun yksityisalueellani, vai kärsiä näistä kammottavan repivistä kipukouristuksista. Sama kuin pitäisi valita piru tai paholainen", Kalkaros lisäsi vielä varmistaakseen, että Hermione todellakin ymmärtäisi mitä hän tämän läsnäolosta ajatteli.

Samaa sanoin minäkin tänne tulostani, Hermione ajatteli vääntäessään lääkepullon korkin auki. Voide hohti kullan ja vihreän eri sävyissä hänen kämmenellään. Se näytti todellakin olevan ihmeellistä ainetta. Hän otti muutaman aran askeleen entistä Taikajuomien opettajaansa kohti ja asetti kätensä tämän hartioille.

Kalkaroksen piti nielaista helpotuksen huokauksensa, kun voimallinen neste imeytyi hänen särkeviin lihaksiinsa. Hermionen kädet tuntuivat kylmiltä. Hän on aivan kauhuissaan, Kalkaros ajatteli hymyillen sisäänpäin, ja antoi itsensä rentoutua vähä vähältä. Tätä hän juuri tarvitsi. Tehokkaasti rauhoittava lääke vaimensi kivun hänen jäsenissään, puhumattakaan Hermionen hellien käsien viileästä kosketuksesta. Kunpa hän vain voisi unohtaa, että nainen, joka hieroi hänen paljasta ihoaan, oli tuo sietämätön nuori noita, joka näytti tietävän kaiken muun, paitsi miten pitää suuren suunsa kiinni. Luojan kiitos hän ei höpöttänyt nyt.

Hermionen kädet liikkuivat pehmeästi, mutta epäröivästi, hyvin eri tavalla kuin matami Pomfreyn lämmin ja varma ote. Se sai Kalkaroksen tuntemaan olonsa kummalliseksi, aivan kuin tämä olisi ollut jotenkin intiimimpää kuin ennen. Henkilökohtaisempaa kuin Poppyn kanssa. Voi luoja, lopettaisipa hän jo ja jättäisi minut yksin.

Hermione oli levittänyt voidetta jo Kalkaroksen niskaan, selkään ja käsivarsiin, välttäen huolellisesti katsomasta miehen vasemman käsivarren sisäpinnalla himmeästi hohkaavaa pimeyden merkkiä. Jäljellä olivat vielä hänen rintansa ja jalkansa.

Voi ei, en selviydy tästä, Hermione ajatteli lievästi paniikissa.

"Voi… voisitko… uhm, voisitko ystävällisesti kääntyä selällesi?" Hermione sai kuiskattua arasti. Hän ei ollut tottunut pyytämään mitään tältä mieheltä, ja se, että hänen piti nyt kehottaa Kalkarosta paljastamaan kehonsa peittelemätön etupuoli, ei tuntunut helpoimmalta aloitukselta.

"Olkoon niin", Kalkaros tiuskaisi äkäisesti, kohottautui jäntevien käsivarsiensa varaan ja käännähti yllättävän sulavasti ympäri vuoteellaan. Hermione levitti nopeasti voidetta hänen rintaansa ja hoikalle vatsalleen, pitäen samalla silmiään kiinni niin paljon kuin mahdollista. Hän yritti olla niin hienotunteinen ja poissaoleva kuin pystyi alkaessaan hieroa parantavaa ainetta hänen reisiinsä. Yhtäkkiä Kalkaros hyppäsi ylös ja säikäytti Hermionen lähes kuoliaaksi.

"Olen mieluummin vatsallani, mikäli sallit!" hän sihahti niin ilkeällä tavalla, että Hermione alkoi melkein itkeä.

Miksi professori Kalkaros on niin julma minulle? Hermione mietti harmistuneena, minähän vain yritän auttaa. Ja vaikka hän yritti kuinka miettiä, ei hän keksinyt mitään syytä, mikä olisi selittänyt tuon vihamielisen käytöksen häntä kohtaan. Ei hän ollut tehnyt koskaan mitään pahaa Kalkarokselle, ei ainakaan niin, että itse olisi ollut siitä tietoinen. Se kaikki oli niin epäreilua, yli kahdentoista vuoden ajan Kalkaros oli onnistunut saamaan Hermionen tuntemaan olonsa surkeaksi, sillä hän todella tiesi miten loukata, jopa ilman sanoja. Vain yksi katse tai tietty sävy hänen äänessään sai sen aikaan.

Lopetettuaan miehen jalkojen voitelun, Hermione lähti taakseen katsomatta tai sanomatta sanaakaan.

Kun Kalkaros oli varma, että tyttö oli todella mennyt, hän nosti kätensä kuumottaville poskilleen ja puuskahti karhealla äänellä, "Merlin sentään, että se oli lähellä."