Luku 12 - Oppiläksy

Kirottua! Miksi minä tein niin? Olenko tullut lopullisesti hulluksi?

Severus Kalkaros ravasi edestakaisin huoneistossaan yrittäen saada jotain tolkkua edellisen illan tapahtumiin.

Se oli niin vierasta käyttäytymistä minulle, aivan päinvastaista miten yleensä toimin, tai miten suunnittelin toimivani tämän asian suhteen.

'En kerro hänelle', muistatko, päätin nimenomaan että EN paljasta hänelle säälittäviä tunteitani, että EN SUUTELE HÄNTÄ! Minkä helvetin takia sitten menin tekemään niin? Kirottua.

Voisinpa kietoa Albuksen parran muutaman kierroksen hänen kaulansa ympärille ja ripustaa hänet roikkumaan korkeimpaan kynttelikköön suuren salin seinälle. Se oli anteeksiantamaton, aivan halveksittava teko häneltä. Miksi hänen pitää aina työntää suuri nenänsä toisten ihmisten asioihin? Mitä hemmettiä hän oikein ajatteli?

Ja mitä minä oikein aion sanoa Hermionelle? Hän ja hänen periksiantamattomuutensa. Hän ei varmaankaan jätä kiveäkään kääntämättä saadakseen selville mitä oikein tapahtui. Ja miksi niin tapahtui? Ja miten? Ja minkä vuoksi? Ja miten pitkään ja… Voi pyhä paska! Hänen tulvivat kysymyksensä aiheuttavat minulle päänsäryn jo ennen kun hän on edes esittänyt niitä. En mitenkään pysty kohtaamaan häntä. En nyt, en ikinä. Luojan kiitos hän on poissa joululoman ajan, mutta sekin on vain hetkellinen helpotus, hän tulee takaisin pää pursuten kysymyksiä joihin en voi enkä aio vastata. Hän vainoaa minua kunnes menetän järkeni.

Ellei se ole jo tapahtunut.

"Severus, hyvä mies, rauhoituhan nyt, näytät kamalalta", sanoi tuttu ääni hänen selkänsä takaa.

"Kuten aina", Severus vastasi ivallisesti, kääntyen sulavasti kasvotusten rehtoriin, jonka pää pilkisti Severuksen takan liekkien lomasta. "Oliko sinulla jotain asiaakin, vai ilmestyitkö tänne vain haukkumaan ulkonäköäni?"

"Älähän nyt, Severus, rehellisesti sanottuna, olin hieman huolissani kun et tullut aamiaiselle etkä lounaalle."

"Liikuttavaa, mutta en tarvinnut lastenhoitajaa kolmivuotiaana, enkä tarvitse sellaista nytkään."

"Olemmekos me hieman ärtyneitä tänään? Pahastutko jos kysyn syytä pahantuulisuuteesi?"

"Kyllä, mutta sinut tuntien, et jätä minua yksin ennen kun tiedät, joten sanon vaan että pikku pimennystemppusi ei jäänyt vaille seurauksia. Oletan että olet tyytyväinen, joten ole hyvä ja jätä minut yksin jatkamaan sisäisten demonieni kanssa painimista."

"Ilman muuta, heti kun olet kertonut miksi olet noin suuttunut minulle. En ymmärrä miten se lyhyt pimeys eilisissä juhlissa liittyy mihinkään."

"Niin kuin et sitä tietäisi." Severus irvisti, "Ensin pakotat minut tanssimaan neiti Grangerin kanssa, täysin vastoin tahtoani, ja pelkäänpä pahoin että vastoin hänenkin tahtoaan. Sitten järjestät nuo kirotut valot sammumaan, joten tein niiden piparkakkujen vaikutusten alaisena, josta en vielä silloin ollut tietoinen, koko elämäni typerimmän teon, lukuun ottamatta pimeyden piirron ottamista."

"Mitä ihmettä olet onnistunut tekemään niin äärimmäisen lyhyessä ajassa, vaatteet päällä, keskellä ihmisiä pursuavaa tanssilattiaa, että häpeät sitä noin paljon? Ole hyvä ja jatka", Dumbledore kysyi ääni uteliaisuutta tihkuen.

"Suutelin häntä", Severus murahti kasvot vääntyneinä kuvotuksesta. Kuulosti siltä kun hän olisi murhannut jonkun, tai vähintäänkin suorittanut raiskauksen.

"Suutelit häntä?" Leveä ja huvittunut hymy levisi vanhemman velhon kasvoille, ja näytti siltä kuin joku olisi kääntänyt virran päälle hänen kuuluisiin tuikkiviin silmiinsä. "Mitä pahaa siinä on? Kuulostaa pikemminkin järkevimmältä teolta mitä olet tehnyt pitkään aikaan. Olisin suudellut häntä itse", tässä kohdin hän madalsi ääntään ja kuiskasi naurahtaen Severuksen yllätykseksi, "mutta sen sijaan tyydyin Minervaan. Ole kiltti äläkä sano hänelle että kerroin. Se saisi hänet raivon valtoihin." Hetken verran Dumbledoren ilme muistutti Severusta Fred Weasleystä, tai Georgesta, mitä väliä. "Mutta yhdessä asiassa erehdyt. Minä en sammuttanut valoja, se olit sinä itse", Albus sanoi hieman vakavoituneena.

"Mitä oikein vihjailet? En todellakaan tehnyt sitä, tarkasta vaikka taikasauvani ellet usko minua. En koskaan tekisi mitään niin typerää. Sinun kaikista ihmisistä pitäisi tietää se jo tähän mennessä", Severus tiuskaisi ja Dumbledore pystyi vaivoin hillitsemään naurun pyrskähdyksensä. Hän ei koskaan lakannut ihmettelemästä miten lapsellinen tämä viileistä viilein velho oli ajoittain. Erityisesti silloin kun oli kyse tunteisiin liittyvistä asioista.

"Et sauvallasi, etkä tarkoituksella", Hän sanoi yrittäen rauhoitella yli kuumentunutta taikajuomien opettajaa. "Niiden matami Verson piparkakkujen koostumus oli aivan ainutlaatuinen. Ne eivät ainoastaan pystyneet siirtämään esteitä sydämessäsi olevien syvimpien toiveittesi ympäriltä, vaan myös voimistivat kykyäsi vetää puoleesi tapahtumia, jotka edistäisivät toiveittesi toteutumista. Taikaa ilman sauvaa, ystäväni, taikaa ilman sauvaa. Sinä satut olemaan hyvin lahjakas siinä ilman taikavoimaisia leipomotuotteitakin."

"Ahaa, nyt ymmärrän, minulla siis oli alitajuinen tarve nöyryyttää itseäni ja hankkiutua ongelmiin, puhumattakaan toiveestani antaa neiti Grangerille hänen elämänsä kuvottavin mahdollinen pikkujouluyllätys", Severus sanoi sarkastisesti. "Jos niillä kekseillä olisi todella ollut kyky viedä minua lähemmäs unelmieni toteutumista, olisin lentänyt halki ilman pois siitä kamalasta joulujuhlasta suoraan mukavaan nojatuoliini huoneeseeni, yksin, joku kiehtova kirja sylissäni." Hän risti käsivartensa rintansa päälle torjuvan näköisesti ja näytti täydellisen itsepäiseltä.

Hiljaisuus laskeutui kahden velhon välille. Dumbledore näytti etsivän oikeita sanoja, oikeaa tapaa murtaa Severuksen vastustus tätä aihetta kohtaan. Pitkän ajan kuluttua Dumbledore puhui jälleen. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja syvän huolestuneisuuden ja välittämisen saattoi kuulla hänen sanojensa alta.

"Sinulla ei ole enää mitään tekosyitä jäljellä, jotta voisit vältellä elämää. Kaikki syyt piiloutua ja paeta läheisiä suhteita kuolivat Voldemortin mukana. Mikään ei ole esteenä, paitsi omat pelkosi."

"Mitä tarkoitat?"

Dumbledore saattoi nähdä sielunsa silmin miten pikkupoika-Severus piteli korviaan käsillään ja hoki 'en kuuntele, en kuuntele' yhä uudelleen ja uudelleen.

"Hän ei ole enää sinun oppilaasi."

"Pitäisikö minun tehdä jotain johtopäätöksiä siitä?"

"Sinä huvitat minua, Severus. Toivon että sallisit elämän huvittaa sinua. Jos minä olisin nuorempi, sanotaan vaikka viisikymmentä vuotta… no, ehkä seitsemänkymmentä, niin haluaisin hänet itselleni. Se tyttö on ihmeellinen. Etkä sinä pysty puijaamaan minua tuolla murjottavalla naamallasi", Albus sanoi lempeällä äänellä, jolla isä nuhtelee kujeellista lastaan. "Mutta tietenkin, se on sinun oma valintasi. Jos mieluummin näet hänet roikkumassa Potter-kakkosen käsipuolessa…" hän sanoi madaltaen silmäkulmiaan merkitsevästi. "On hassua miten elämällä on taipumus toistaa samankaltaisia tapahtumia, kunnes niihin kätkeytynyt oppiläksy on oivallettu. Elämä on armollisempi opettaja kuin sinä, Severus, se antaa aina toisenkin tilaisuuden. Ellet oppinut sen opetusta ensimmäisellä kerralla, saat yrittää uudestaan. Ei kannata menettää sitä mahdollisuutta. Se ei olisi viisasta, eikö niin?" Rehtorin pää katosi, ja Severus huomasi tuijottavansa pitkän aikaa hiipumassa oleviin liekkeihin, punniten hänen viimeisiä sanojaan.