Luku 14 - Tuo suurisuinen tyttö


"Neiti Granger? En muista kutsuneeni sinua tänne. Antoiko etsinäsi väärän hälytyksen, vai mitä aioit sanoa selitykseksi?" Severus Kalkaros silmäili ihmeissään ovellaan juhla-asussa seisovaa, kylmästä kalpeaa naista. Hänen ensimmäinen, vaistomainen halunsa oli kaapata Hermione syliinsä ja kantaa hänet lämpimän takkatulen ääreen huoneeseensa. Hän oli kuitenkin vuosien saatossa onnistunut kehittämään itselleen uskomattoman kontrollin, joka ehkäisi lähes kaikki spontaanit tunteenilmaisut sekä reaktiot, joten tukahduttaen mielihalunsa yhtä helposti kuin kynttilän liekin, hän otti vastaan odottamattoman vieraansa tavanomaisen pilkallisella ja torjuvalla tyylillään.

"Hyvää joulua sinullekin, professori Kalkaros. Miellyttävää tavata, kuten aina", Hermione sanoi happamasti. "Ilmiinnyin vahingossa lähistölle ja päätin tulla toivottamaan sinulle hyvää joulua. Siinä kaikki." Hän yritti hymyillä viattomasti, mutta epäonnistui surkeasti.

"Hyvin epätodennäköistä. En usko sanaakaan tuosta. Sovitaan, että suljen nyt oven ja teeskentelen, ettet koskaan ilmestynyt sen taakse. Hyvää yötä", Kalkaros murahti.

Hermione sujautti siron jalkansa oven väliin ja työntyi sen välistä sisään huoneeseen. Hän pitää minua maailman röyhkeimpänä ihmisenä, joten voin siis yhtä hyvin käyttäytyä niin, Hermione ajatteli, ja muisti pienen, alun perin Ronille tarkoitetun paketin taskussaan. "Tulin tuomaan sinulle joululahjan", hän valehteli kirkkaan tyttömäisellä äänellä ja ojensi kauniiseen kultaisin ja punaisin kiemuroin koristeltuun paperiin käärityn lahjan. Professori Kalkaros mulkaisi sitä kuin se olisi ollut aurinkoisella maantiellä kolme viikkoa lojunut käärmeenraato.

"Vihaan lahjoja. Enemmän kuin lahjoja, inhoan ainoastaan lahjojen avaamista henkilön edessä, joka antoi sen minulle", hän sanoi terävästi, kasvoillaan vastenmielisyydestä kertova ilme, joka ovelasti kätki yllättyneisyyden ja ilahtuneisuuden tunteet, jotka hehkuivat hänen rinnassaan.

"Ei sinun tarvitse teeskennellä että pitäisit siitä", Hermione sanoi ojentaen kättään niin, että paketti kosketti Kalkaroksen sormia.

"Turha edes epäillä, että olisin aikonut tehdä mitään sellaista", hän sihahti, mutta ohikiitävän hetken ajan pieni hymy häilyi hänen toisessa suupielessään.

"Avaa se nyt vaan… ole kiltti!" Hermione pyysi hymyillen.

Severus otti paketin vastentahtoisesti ja repi paperit sen ympäriltä. Hermione suuntasi nopean suurennusloitsun lahjaan, ja pian Professori Kalkaros piteli käsissään hienoa settiä yrttimausteita ja hienointa oliiviöljyä ja balsamiviinietikkaa sisältäviä pulloja. Severus oli äimistynyt, miten Hermione saattoi tietää hänen nauttivan ruuanlaitosta aina silloin tällöin? Joka tapauksessa, mukava ja käytännöllinen lahja ei ollut mikään syy tuhlata yhtään enempää aikaa häneen kuin oli ehdottoman välttämätöntä.

"No, kiitos, luulisin. Mikäli et satu tietämään, minulla on mitä kattavin varasto mausteita omastakin takaa. Mutta nyt kun jatkan mainostamasi hyvän joulun viettämistä yksin, toivon samaa sinulle, ja oletan että tunnet tien ulos. Hyvää yötä, neiti Granger."

"Itse asiassa, minulla oli eräs toinenkin asia…" Hermione sanoi epäröiden.

Tiesin sen! Olisin voinut vaikka vannoa että hänellä on jotain mielessään! Severus ajatteli voitonriemuisesti.

"Mitä tahansa se onkin, olen varma, ettei se kiinnosta minua. Ellet pian poistu, luulen että minun täytyy heittää sinut ulos yksityisestä huoneistostani, ymmärrätkö?" Severus kehräsi samettisella äänellä, ja Hermione huomasi hänen puhuvan tavalla, joka yleensä oli varattu uhkailemaan ja pelottelemaan hänen oppilaitaan.

"Minä en ole mikään tytönhupakko, jonka voit pelotella pissimään housuunsa", Hermione näpäytti takaisin.

Siinä olet kyllä ihan oikeassa. Et ole enää pikkutyttö, ja suureksi epäonnekseni satuin huomaamaan sen jo jokin aika sitten, Severus ajatteli äänettömänä jäämiehen naamionsa takaa.

"En lähde, ennen kun kerrot minulle miksi teit niin kuin teit sen pimennyksen aikana pikkujoulujuhlassa", Hermione sanoi hyvin päättäväisesti.

"Suutelin sinua", professori Kalkaros sanoi eleettömästi.

"Niin suutelit, sen osasin itsekin päätellä, mutta minä haluan tietää miksi", Hermione jatkoi vaativasti.

"Suutelin sinua - " Kalkaros toisti voittaakseen lisää aikaa keksiä jotain nokkelaa, jonka avulla onnistuisi livahtamaan pois tästä äärettömän epämiellyttävästä tilanteesta.

"Niin, mutta miksi? Minun täytyy saada tietää miksi teit niin. Inhoat minua, ja on hyvin epätavallista tulla sen suutelemaksi, joka halveksii jotakuta niin paljon kuin sinä minua. Vaikken kyllä ole koskaan ymmärtänyt mikset voi sietää minua", Hermione vuodatti alkaen tuntea itsensä hengästyneeksi.

"Suutelin sinua… koska…" Pitkä tauko, jolloin Hermione pystyi melkein näkemään hänen aivojensa savuavan liian kiihkeän ajattelemisen seurauksena. Ehkäpä hän ei tiedä itsekään miksi, Hermione ajatteli, ja alkoi jo tuntea myötätuntoa tuota silmin nähden epävarmaa miestä kohtaan, mutta sitä ei ehtinyt kestää kauaa, sillä Kalkaros avasi suunsa jälleen. "Koska vaan tein niin. Minun ei tarvitse selitellä tekojani kenellekään, ja kaikkein vähiten sinulle, neiti Granger."

"Mih - hhitä? Älä yritäkään kiemurrella pois tästä niin helposti, senkin luihuinen. Jos et satu muistamaan, minä satuin olemaan tekosi kohteena, joten olen mitä suurimmassa määrin oikeutettu kuulemaan miksi niin tapahtui. Sovitaan, että se on joululahjasi minulle." Hermione yritti keventää tunnelmaa ja hymyili niin vetoavasti kuin osasi.

"Minä en anna joululahjoja."

"Onko niin? Se ei tosiaankaan ole mikään yllätys. NYT KERROT, ENNEN KUN MENETÄN HERMONI SINUN KANSSASI!" Hermione huusi ja otti muutaman askeleen eteenpäin hyvin yllättynyttä taikajuomien opettajaa kohti. Hän saattoi aistia Hermionen tuoksun nyt voimakkaammin ja selkeämmin kuin äsken; mandariini, jasmiini ja inkivääri – Hän käyttää minun parfyymiäni, ja hän on raivoissaan ja niin kaunis. Severus tunsi äkillisen lapsenomaisen ilon pyyhkäisevän hänen ylitseen. Huomaamatta sitä itse, hän tuijotti Hermionea typerän hymyn karehtiessa hänen huulillaan ja tarkkaili hänen jokaista raivosta värisevää piirrettään ihastuksissaan.

Hermione ei voinut uskoa silmiään. Joko mies oli menettänyt järkensä tai sitten hän aikoi pian sanoa jotain niin ilkeää, että Hermionelta menisi monta vuotta keksiä mitään lähellekään yhtä julmaa. Hän seisoi Kalkaroksen edessä, tuijottaen uhmakkaasti hänen yönmustiin silmiinsä ja nielaisi.

Mitä minä olinkaan sanomassa? Mistä me oikein puhuimmekaan? Hermionen suu tuntui kuivuvan, ja hänen oli nuolaistava huuliaan. Kuin peilikuva, Severus kostutti myös omia huuliaan kielellään ja nojasi kevyesti lähemmäs. Hermione tunsi olonsa yhtäkkiä hyvin heikoksi, ja hänen hengityksensä nopeutui. Severuksesta tuntui, kuin hänen sydämensä olisi yrittänyt hakata taltalla reikää hänen rintaansa, päästäkseen vapaaksi sen liian ahtaasta vankilasta. Ja jos se niin tekisi, niin minne se menisi? hän ajatteli, ja näki surrealistisesti mielessään, kuinka hänen sydämensä riuhtaisi itsensä ulos hänen rinnastaan ja otti suuren ja uhkarohkean loikan suoraan Hermionen syliin. Hetken ajan hän näki sielunsa silmin Hermionen pitelevän käsissään hänen vertavuotavaa sydäntään, ja kauhistuneena tuosta näystä hän pakotti itsensä havahtumaan pois tuosta oudosta taiasta, joka tuntui ympäröivän heitä sillä hetkellä.

"Jos siinä on kaikki, voit poistua. En ole sillä tuulella, että jaksaisin puolustautua kaltaisesi ärsyttävän henkilön väärinkäsityksiltä. Viimeisen kerran; hyvää yötä, neiti Granger."

Hermionen piti purra huultaan, ettei olisi räjähtänyt. Nyt riittää, tämä on jo liian paksua. Nyt minä nappaan tuon painavan vaasin takan reunukselta ja isken sen vasten hänen rumaa naamaansa, hän ajatteli tulisesti, kurottautuen melkein tarraamaan hormipulveriastiaan hänen lähellään. Sen sijaan hän veti syvään henkeä, ampui lävistävän katseen professori Kalkaroksen suuntaan ja istui dramaattisesti alas yhteen hänen nojatuoleistaan.

"Ei. Minä en ole sillä tuulella että jaksaisin leikkiä typeriä pelejäsi. Istun tässä ja odotan kunnes seuraat esimerkkiäni ja istuudut myös alas. Sitten keskustelemme hieman, ja minä lähden kun olen tyytyväinen", Hermione sanoi vakaalla ja jäätävällä äänellä, joka veti vertoja Kalkaroksen uhkailu-äänensävyille minä päivänä hyvänsä. "Lopeta paskan jauhaminen ja istu alas!"

Severus oli niin äimistynyt, että teki kuten käsketty ja huomasi, että tämä uusi ja dominoiva Hermione sai hänet tuntemaan olonsa… kiihottuneeksi. Taas. Kirottua.

"Miksiköhän minusta tuntuu, että puhun älyllisesti jälkeenjääneelle viisivuotiaalle? Kolmannen kerran, vastaa kysymykseeni. Se on ihan helppo ja yksinkertainen: miksi sinä suutelit minua?"

Severus tunsi kämmeniensä alkavan hiota, ja hetken verran hänestä tuntui pahalta Neville Longbottomin puolesta, mikäli hän oli saanut tämän tuntemaan olonsa lähimainkaan näin tukalaksi hänen luokassaan vuosia sitten. Severus halusi tilanteen loppuvan niin pian kuin mahdollista, ja päätti pelata mukana.

"Kysymys saattaa olla yksinkertainen, mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että vastaus olisi. En tiedä miksi tein sen. Tämä on rehellinen ja suora vastaus. Toivon, että se tyydyttää sinua, ja että vihdoinkin jätät minut rauhaan."

"Tuo on jo parempi, kyllä vaan, mutta olen kaukana tyytyväisestä. Olin odottanut sinulta enemmän, sikäli kun olet oletetusti niin urhea ja peloton mies, sankari, kaksoisagentti, entinen kuolonsyöjä… ja sitten, suutelet naista äkillisesti, täydellisen pimeyden kätkemänä, ja vielä kieltäydyt selittämästä motiivejasi hänelle. Ei kuulosta kovin sankarilliselta minun korviini, vai kuulostaako?"

Jos Severus Kalkaros oli pystynyt tuntemaan olonsa noloksi, hän olisi, mutta sen sijaan hän alkoi olla hyvin ärtynyt suunnasta, jonka keskustelu oli saanut.

"Mitä sinä oikein haluat? Anteeksipyynnön? Se voidaan järjestää. Rakkauden tunnustuksen? Toivottavasti et, mutta kunhan kerrot minulle mitä ajat takaa, niin teen sen, sillä haluan epätoivoisesti päästä sinusta eroon."

"Selvä", Hermione sanoi nostaen leukansa niin, että oli kasvotusten Kalkaroksen kanssa, "Haluan, että katson minua suoraan silmiin ja sanot, että olet pahoillasi suudelmasta, ja ettet tee sitä koskaan enää."

Jäinen hiljaisuus täytti huoneen, kun Severus punnitsi vaihtoehtojaan. Sitten hän nousi rajusti, tarttui tiukasti Hermionea olkapäistä ja sihisi myrkyllisesti hänen korvaansa, "Nyt tämä hölynpöly saa riittää. Olet ylittänyt rajan, jota kukaan, tarkoitan KUKAAN, ei saa ylittää. Olet tullut luokseni sanelemaan määräyksiäsi anteeksiantamattomalla tavalla." Kalkaros nosti Hermionen ylös hänen tuolistaan ja työnsi hänet raa'asti vasten hänen huoneistonsa ulko-ovea.

"Olen saanut tarpeekseni julkeudestasi, neiti Granger. Katoa näkyvistäni, ikiajoiksi!"

Hermione säikähti tuon epäloogiselta ja tasapainottomalta vaikuttavan miehen äkillistä purkausta. Erityisesti fyysinen kontakti oli saanut hänet pelästymään. Kalkaroksen silmät olivat kuin naulatut hänen omiinsa, ja hän saattoi melkein nähdä sähköisten salamien sinkoilevan miehen ympärillä. Heidän valtataistelunsa alkoi näyttää enemmän vaaralliselta kuin haastavalta, mutta Hermione ei ollut valmis myöntämään tappiotaan. Ei ihan vielä.

"Ei tarvitse olla töykeä, professori. Minä menen, sikäli kun huomaan täydellisen kyvyttömyytesi puhua emotionaalisista asioista. Olen pahoillani, että ilmiselvästi työnsin sinut yli sen rajan, mitä pystyt käsittelemään, mutta olet yhä velkaa minulla selityksen." Ja aion repiä sen sinusta esiin, vaikka minun pitäisi käyttää pihtejä. Hermione kohotti kasvonsa ja oli juuri aikeissa toivottaa hyvää yötä hänen Paholaismaiselle Korkeudelleen, kun Severus lakkasi työntämästä häntä. Hänen kätensä lepäsivät yhä Hermionen olkapäillä, kun hän sanoi matalalla ja hiljaisella äänellä, "Tässä selityksesi, ja kun olet kuullut sen, jätä minut yksin koko loppuelämäkseni, ymmärrätkö, neiti Granger?" Severus veti syvään henkeä ja jatkoi kaikkein silkkisimmällä äänellään, "Se tapahtui niiden kirottujen matami Verson leipomien piparkakkujen vuoksi. Hän oli ilmeisesti pannut suuren määrän damiana-jauhetta taikinaan. Siinä ei ollut mitään henkilökohtaista, se oli vain ja ainoastaan hyvin valitettava vahinko. Olen pahoillani, et voi edes kuvitella miten pahoillani, että sen täytyi tapahtua. Olisin paljon mieluummin jättänyt sen tekemättä. Se oli onneton vahinko, eikä tule ikinä toistumaan."

Hänen sanansa valuivat sisään Hermionen korvista kuin hunaja ja hän tunsi aivotoimintansa muuttuvan hyvin tahmeaksi. Ei niinkään sanojen sisällön vuoksi, siinä ei ollut mitään makeaa, vaan äänen… Severus nojasi niin lähelle häntä, että Hermione saattoi tuntea miehen kuuman hengityksen kaulallaan. Se hyväili hänen herkkää ihoaan, ja sai aikaan odottamattomia ja nautinnollisia sykäyksiä pitkin hänen kehoaan. Hengittäessään syvään, Severus ei voinut olla huomaamatta naisellista tuoksua, joka kulki viipyillen hänen nenäänsä. Aiemmin, kun Hermione oli juuri saapunut hänen luokseen, hän oli ensimmäiseksi tunnistanut raikkaan lehmuksen ja valkoisten liljojen tuoksun, ja hän oli välittömästi tiennyt, että Hermione käytti hänen keksintöään. Mutta nyt tuoksu oli muuttunut jälleen. Severus huomasi herkullisen nerolin alla kytevän humalluttavan patsulin tuoksun. Se iski kuin ryhmy, suoraan taikajuomien opettajan palleaan.

Hermione tunsi kuin hunaja hänen aivoissaan olisi valunut läpi hänen koko kehonsa, yhä alemmas ja alemmas, saavuttaen viimein hänen lantionseutunsa. Severuksen viimeisten sanojen kaiuttua riittävän pitkään hänen päässään, hän alkoi viimein ymmärtää niiden merkityksen. 'Vahinko, joka ei tule koskaan toistumaan.' Se pisti Hermionen sydäntä kummallisesti, ja juuri silloin hän tunsi huulien painautuvan äkillisesti, voimakkaasti ja intohimoisesti omilleen. Hermionen takaraivo iskeytyi vasten hänen takanaan olevaa ovea, kun Severus tempautui häntä vasten kuin työntöpuskuri, suudellen häntä nälkäisin ja kiihkein huulin. Hän kietoi kätensä vaativasti Hermionen ympärille ja hyväili hänen suutaan kielellään, täynnä kaipausta ja sokeaa himoa. Hermione tunsi kuin valtava halun aalto olisi lyönyt hänen ylitseen, ja hän kietoi kätensä Severuksen jäntevän ja vahvan kehon ympärille, joka oli kuumentunut, kerrankin, toisesta tunteesta kuin raivosta. Vaistomaisesti Hermione painoi lanteitaan vasten entisen taikajuomien opettajansa kiihottuneisuuden selkeää merkkiä. Severus ei ehtinyt estää voihkaisua karkaamasta huuliltaan, ja hän liu'utti janoisen suunsa Hermionen korvalle ja alas hänen hienostuneelle ja herkulliselle kaulalleen, kuin nälkäinen, eroottinen vampyyri.

"Satuitko syömään niitä piparkakkuja välipalaksi tänään, ennen kun tulin tänne?" Hermione kysyi leikkisästi, hengästyneellä äänellä ja yritti suudella uudelleen hänen huuliaan.

Sen sijaan, että Kalkaros olisi vastannut hänen suudelmaansa, hän työnsi Hermionen pois luotaan ja mumisi vaikeasti tulkittava katse silmissään, "Olen pahoillani, en tiedä mikä minuun meni. Sinun on parasta mennä nyt, ennen kun teen jotain mitä joudut katumaan."

"Mitä minä joudun katumaan? Ellet aikonut kiduttaa ja tappaa minua, en voi ymmärtää miten tämä voisi johtaa mihinkään sellaiseen mitä tulisin katumaan. Älä kohtele minua kuin lasta. Jos sinä haluat epäröidä, etkä tiedä mitä olet tekemässä, se ei tarkoita sitä, että minä olisin yhtä avuton", Hermione tokaisi ja loi ärsyyntyneen katseen Severuksen yllättyneisiin kasvoihin päin, sitten hän tarttui miestä hänen mustan paitansa rinnuksista ja työnsi hänet muutaman askeleen taaksepäin, kunnes he seisoivat hänen suuren ja kutsuvalta näyttävän katosvuoteensa vieressä. Hermione tönäisi miestä niin, että Severus menetti tasapainonsa ja kellahti sängylle. Hän hyppäsi ketterästi kuin kissa hänen päälleen ja alkoi napittaa auki Severuksen paidan nappeja. Hän suuteli Severuksen korvaa, kaulaa ja vähitellen paidan alta paljastuvaa rintakehää. Severus pystyi tuskin estämään itseään voihkimasta ääneen, mutta hän pakotti itsensä tarttumaan Hermionen käsiin, lopettaakseen sen mitä tämä oli tekemässä.

"Uhh… Sinun ei tarvitse tehdä tätä…" Severus onnistui lausumaan.

"Eikö, no sepä huojentavaa!" Hermione sanoi hymyillen pahanilkisesti, ja suuteli häntä kiusoittelevasti huulille.

"Olisi varmasti parasta, jos vain lähtisit nyt…" Hän yritti kiemurrella Hermionen alla.

"Sinä olet pahempi kuin Lockhart, että sen tiedät -"

Mitä! Onko hän maannut se heinäaivon kanssa? Severuksen mieli kirkui, mutta rauhoittui, kun Hermione sai sanottua lauseensa loppuun.

"- sinäkään et koskaan väsy kuuntelemaan omaa ääntäsi."

Hermionen kädet tunnustelivat hellästi Severuksen ällistyttävän pehmeää ihoa, mutta sehän ei ollut enää mikään yllätys hänelle. Hermionen valtasi pakahduttava tarve tuntea hänen lämpimän ihonsa kosketus vasten omaa paljasta kehoaan.

"Mutta, minä vain…" Severus yritti jälleen.

"Ole hiljaa kun suutelen sinua! Sinulla on paljon aikaa höpöttää, kun etenen alaspäin ja teen sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo sinä ensimmäisenä päivänä, kun painoin käteni ihollesi", Hermione sanoi hymyillen suloisesti ja viattomasti kuin kuuliainen koulutyttö.

Kaikki nämä vuodet olen syyttänyt hänen olevan ärsyttävä, suurisuinen, julkea ja komenteleva tyttö, mutten koskaan todella ajatellut hänen olevan mitään muuta kuin mielistelevä ja siveä ylisuoriutuja. Olenko koskaan aiemmin ollut näin mielissäni myöntäessäni, miten epäoikeudenmukaisia ja vääriä ennakkoluuloni olivatkaan, Severus ajatteli hieman järkyttyneenä, mutta kun Hermione oli todella aloittanut mitä oli luvannut, professori Kalkaros antoi kerrankin hyvillä mielin hänen saada viimeisen sanan. Ja mitä tarkemmin hän asiaa mietti, ei hänellä sillä hetkellä todellakaan tuntunut olevan mitään mainitsemisen arvoista sanottavaa.