Luku 2 - Laiskaa shakkia


Aamiaisella Harry katseli vierestä, kun Hermione törkkäsi kiukkuisesti haarukkansa keitettyyn kananmunaan, niin kuin sen pintaan olisi piirretty erään tietyn suurinenäisen henkilön rujot kasvot.

"Auts, tuo mahtoi sattua", Harry sanoi hymyillen myötätuntoisesti.

"Mitä?" Hermione mumisi havahtuessaan kuvitelmistaan.

"Ei mitään, unohda koko juttu."

Harry oli pahoillaan ystävänsä puolesta ja sääli tätä aidosti. Kaikkien näiden vuosien jälkeen Harry ja Hermione olivat yhä parhaita ystävyksiä, ja Hermione saattoi uskoutua Harrylle kaikissa tilanteissa. Hermione oli Harryn läheisin ja tärkein ihminen, ellei Ronia otettu huomioon.
Harrystä oli sietämätöntä ajatella, miten Hermione oli joutunut auttamaan Kalkarosta, päätyen jälleen kerran hänen epäreilun ja arvaamattoman vihansa kohteeksi. Harry itse epäili, ettei olisi pystynyt moiseen epäitsekkyyteen ja uhrautuvaisuuteen tuon miehen vuoksi, olkoonkin sitten osoittautunut heidän puolellaan taistelleeksi sotasankariksi.

Kaikkien odotusten mukaisesti Harry oli liittynyt auroreihin valmistumisensa jälkeen, ja jatkanut taisteluaan pahaa vastaan, kuten hän oli tehnyt yksitoistavuotiaasta lähtien. Tällä kertaa se vain oli ollut vaikeampaa ja vakavampaa, varsinkin ilman parhaita ystäviään. Voldemortin kukistaminen oli ollut kamalaa. Harry ei pystynyt muistamaan paljoakaan siitä, mutta jokainen muiston häivähdyskin oli liikaa. Hän tiesi, että joutuisi ennemmin tai myöhemmin selvittämään tunteensa tapahtumien suhteen, mutta vielä hän ei ollut siihen valmis.

Kolme vuotta aurorina oli tarpeeksi, ainakin toistaiseksi. Hän oli kaivannut Ronia ja Hermionea valtavasti, ja Tylypahkaa myös, hänen ainoaa todellista kotiaan. Täällä hän saattoi tuntea vanhempiensa läsnäolon paremmin kuin missään muualla. Täällä he olivat olleet onnellisia ja vailla huolen häivää. Harry oli yrittänyt asua Godrikin notkossa, hänen vanhempiensa entisöidyssä talossa, jonka hän oli perinyt valmistumisensa jälkeen, muttei voinut kestää sitä kauaa. Hän oli yksinäinen ja onneton siellä, niin kuin kaikki kauheudet mitä ne seinät olivat joutuneet todistamaan, olisivat yhä olleet kirjoitettuna kaikkialle siellä. Se ei todellakaan ollut paras mahdollinen paikka valvoa öisin tai viettää sateista päivää tekemättä mitään. Se oli paikka, jossa hänen isänsä oli murhattu ja missä hänen äitinsä oli antanut henkensä poikavauvaansa suojellessaan. Ei ihme, ettei hän voinut olla siellä onnellinen, ei ainakaan yksin.

Hermione oli pysytellyt Tylypahkassa kaikki nämä vuodet. Ensin hän oli auttanut matami Prilliä kirjastossa, sitten hän oli toiminut väliaikaisena sijaisena lähes kaikissa oppiaineissa, paitsi ennustuksessa ja taikaeläinten hoidossa. Onneksi matami Huiski ei ollut koskaan sairas tai muista syistä estynyt opettamaan, sillä Hermione ei olisi kyennyt opettamaan lentämistäkään, huispauksesta puhumattakaan. Muutaman vuoden työskenneltyään Hermione kiinnitettiin taikuuden historian opettajaksi. Viimeinkin Dumbledore sai vakuutettua professori Binnsin eläkkeelle jäämisen tärkeydestä. Kukaan ei tiennyt mitä Dumbledore oli sanonut hänelle, mutta hänen läksiäispuheensa perusteella, professori Binns oli siinä uskossa, että hän oli tehnyt suunnattoman jalon ja tärkeän eleen antaessaan mahdollisuuden niin nuorelle ja loistavalle tytölle kuin Hermione Granger. Ja aivan totta, Hermione oli loistava opettaja. Oppilaat rakastivat hänen tuntejaan. Hän oli niin innostunut, luova ja tiesi kaiken mahdollisen Tylypahkan ja koko taikamaailman historiasta. Hänen aikaisemmat seikkailunsa Harryn ja Ronin kanssa vaan kasvattivat entisestään hänen kiehtovuuden sädekehäänsä oppilaiden silmissä.

Turha sanoakaan miten tyytyväinen hän oli elämäänsä. Muutama kuukausi sitten Harrykin oli saanut pimeyden voimilta suojautumisen opettajan viran. Ja koska hän oli niin kovasti jo kaivannut muutosta elämäänsä, hän otti sen mielihyvin vastaan, ja muutti takaisin kotiin, Tylypahkaan. Jos Ron olisi vielä ollut siellä, niin he olisivat voineet kuvitella kaiken olevan kuin ennen. 

*

Oppituntien jälkeen Harry saapui sovitusti Hermionen huoneistoon, ja pelasivat yhden laiskan ottelun velhoshakkia.

"Kohta on joulukuu, mitä sinä olet aikonut tehdä jouluna?" Hermione kysyi siirtäessään valkoista sotilastaan eteenpäin.

"Samaa mitä aina, vaikea kuvitella mitään hauskempaa kuin kaksimielisesti uudelleen sanoitettujen joululaulujen laulaminen Weasleyn kaksosten kanssa. Sitä paitsi, en pysy hengissä ellen saa Mollyn mahtavaa munatotia kerran vuodessa."

"Siinä olet kyllä ihan oikeassa! Suunnittelin aivan samaa itsekin. Mikään ei vedä vertoja joululle kotikolossa", Hermione sanoi hymyillen onnellisille muistoille, jotka hän pystyi yhä niin elävästi näkemään sielunsa silmin.

"Ihan totta? Luulin että kun erosit Ronista, et enää tulisi kotikoloon vierailuille."

"Älä nyt hassuja puhu. Mehän olemme aina olleet ensisijaisesti ystäviä ja vasta sitten rakastavaisia. Sitä paitsi se rakastavais-osuus ei edes kestänyt niin kovin kauaa aikaa. Oli onni, että me molemmat tajusimme, ettei se tehnyt hyvää kummallekaan meistä. Huomasin, että aloin olla enemmän kuin Ronin äiti ja vähemmän kuin oma itseni. Olin niin huojentunut, ja uskon että Ron oli myös, kun sovimme palaavamme takaisin ystäviksi, ilman mitään katkeruutta. Se ei onnistukaan kaikkien kanssa, tiedäthän."

Harry tiesi sen erittäin hyvin. Hän ei enää koskaan pystynyt olemaan Chon ystävä, vaikkei heidän suhteensa edes ollut mikään kunnon seurustelusuhde. Vain muutamat treffit ja yksi suudelma. Niin lapsellista touhua. Hänellä ei ollut ollut sen jälkeen juuri muitakaan tyttöjä. Vain jotain satunnaista halailua yhden entisen koulukaverin ja aurorioppilaan kanssa, eivätkä ne ikinä johtaneet sen pidemmälle. Syvällä sisimmässään Harry kadehti Ronia siitä että tämä oli naisasioissa häntä paljon kokeneempi, enemmän mies.