Luku 4 - Niin sitä pitää!

"Sinä taas." Severus Kalkaros yritti istua sohvallaan, mutta se oli selvästikin erittäin vaikeaa.

Ei minustakaan ole kiva tavata sinua, Hermione ajatteli katkerasti. "Matami Pomfrey voi huonosti. Vatsaflunssa on hyvin tarttuvaa, kuten tiedät, eikä hän halunnut ottaa riskiä että olisi tartuttanut sen sinuun. Erityisesti nyt, kun olet… tuossa kunnossa."

Muutaman luonnottoman pitkän hetken ajan heidän välillään vallitsi hyvin kiusallinen hiljaisuus.

Lopulta Kalkaros avasi ilkeästi vääntyneen suunsa, "Jos särky lihaksissani ei olisi näin valtavaa, en ikimaailmassa suostuisi tähän, ja antaisi sinun lääppiä itseäni!" Hän sanoi venyttäen halveksivasti sanaa sinun.

Kuulostat ihan siltä kuin minussa olisi jotain todella vastenmielistä, Hermione ajatteli, mutta sen sijaan että olisi sanonut sen ääneen, hän puuskahtikin hieman kovemmalla äänellä, mitä alun perin oli aikonut, "Jos minä en olisi niin valtavan hyväsydäminen, en olisi ikimaailmassa suostunut tulemaan auttamaan SINUA!"

Hiljaisuus jälleen.

"Niin epämiellyttävää kuin tämä kummallekin meistä onkin, oletan että meidän tulisi hoitaa asia niin pian kuin mahdollista", Kalkaros huomautti ja yritti kävellä vuoteelleen niin luontevasti kuin pystyi.

Vaikka Kalkaros oli juuri loukannut häntä hetki sitten, Hermione ei voinut olla säälimättä miestä hänen tilansa vuoksi. Kalkaroksen oli täytynyt joutua kohtaamaan helvetin kauhut. Miten voimakas loitsun olikaan pitänyt olla, että yhä, vuoden päästä itse tapahtumasta, hän kärsi niin suunnattomasti. Hermione katsoi poispäin, kun Kalkaros lähes ryömi sänkynsä luo. Hän yritti esittää kuin ei olisi lainkaan huomannut mitään poikkeuksellista normaalisti niin sulavaliikkeisen miehen käytöksessä. Hetken päästä Kalkaros oli riisuutunut ja makasi vatsallaan vain pelkät tummanharmaat alushousut jalassaan. Hermionea ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, vaikka mies olisi maannut alasti hänen edessään. Tämähän oli pelkkä velvollisuus, tehtävä, jonka hän oli luvannut hoitaa auttaakseen matami Pomfreytä, joka oli aina ollut niin kiltti ja kannustava hänen suhteensa. Ilman muuta Hermione halusi ilmaista kiitollisuutensa ja olla käytettävissä, kun hänen apuaan tarvittiin. Hermione avasi pullon ja kaatoi loistavaa kullanvihreää nestettä kämmenelleen.

Hermionen pehmeät kädet tekivät kipua helpottavia kaaria Kalkaroksen iholla. Suloinen helpotus. Hänen kosketuksellaan oli viilentävä ja lämmittävä vaikutus yhtä aikaa. Kalkaros kävi sisäistä taistelua. Voi miten hän tarvitsikaan tätä, miten hän halusi päästää irti, unohtaa, vain unohtaa kaiken ja hukkua tähän taivaallisten tuntemusten mereen, jonka nuo kädet aiheuttivat. Ei, eivät hänen kätensä, vaan tämä tehokas lääkevoide. Tällä ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan! Ja jälleen humalluttava nautinnon aalto vyöryi hänen ylitseen. 

*

Kuinka kauan hän oli maannut tässä? Oliko hän todella antanut itsensä olla niin tarvitseva ja haavoittuvainen, kuin pikkulapsi. Kalkaros mietti kauhuissaan, oliko tyttö kuullut hänen huokauksensa tai tuntenut hänen kehonsa värisevän herkkien käsiensä alla? Miten käsittämättömän vastenmielisen nöyryyttävä ajatus. Tämän on loputtava välittömästi! En aio menettää ylemmyyttäni ja auktoriteettiani alkamalla voihkia kuin lemmensairas teini. Minun täytyy tehdä jotain, ennen kun hän saa typeriä väärinkäsityksiä sievään päähänsä.

Mitä minä… voi luoja!

"No, mitä olet suunnitellut ensi kerraksi?" Kalkaros kysyi kylmän sarkasmin kuorruttamalla äänellä.

"Anteeksi, nyt en ymmärrä?" Hermione hämmästyi miehen äkillisestä kysymyksestä.

"Ajattelin vain, että mitä aiot keksiä seuraavalla kerralla kun tarvitsen… auttavaa kättä." Luojan kiitos, ei freudilaista lipsahdusta.

"Mi…?!"

"Ensin kerroit että matami Pomfrey on kiireinen, sitten sairas… haluaisin vain tietää, mitä olet suunnitellut sanovasi ensi kerralla, kun haluat tulla tänne kiduttamaan minua läsnäolollasi."

Hermione ajatteli, että Kalkaros ei voinut olla tosissaan, mutta väite oli kerrassaan niin naurettavan absurdi, ettei se kuulostanut hänen tavanomaiselta huumoriltaankaan. Hän katsoi miehen kasvoja, mutta kivinaamion kaltainen ilme ei paljastanut pienintäkään huvittuneisuuden häivää, ainoastaan halveksuntaa ja tyytymättömyyttä, kuten tavallista.

Voi ei, ei kai hän voinut tarkoittaa… ei. Hermione ei voinut uskoa korviaan.

"Mitä!? Vihjailetko sinä että olen jotenkin järjestänyt tämän? Että olisin halunnut tulla tänne, ja koskettaa sinua? Voi ei, ei… olet menettänyt järkesi professori. Olet todellakin kadottanut sen lopullisesti!" Hermione mumisi järkyttyneen epäuskoisena.

"Sinä vaikutit melko innokkaalta…"

Se riitti. Hermione veti syvään henkeä, kuin saukko joka valmistautuu sukeltamaan meren pohjalle, ja antoi raivosta värisevän äänensä täyttää huoneen.

"Sinä omahyväinen, itsekeskeinen, pöyhkeä ÄPÄRÄPASKIAINEN! Ettäs kehtaatkin imarrella itseäsi minun kustannuksellani. Olin nauttimassa vapaapäivästä parhaan ystäväni hyvässä seurassa, lämpimän ja maukkaan kermakaljatuopillisen ääressä, kun minut vastentahtoisesti pakotettiin tulemaan tänne, ainoastaan siksi, koska sinä tarvitsit sitä, ja sinä USKALLAT loukata minua vihjailemalla, että sen takana olisi jokin muukin syy, kuin sokea hulluus, että tulin tänne auttamaan sinua! Voi Pyhä kengurupallolla pomppiva Merlin, en tiedä itkisinkö vai nauraisinko, mutta jos tässä oli kaikki, niin hyvää yötä professori!"

"Pelkäänpä ettei siinä ollut vielä kaikki", hän sanoi kylmällä ja yksitoikkoisella äänellä, jossa ei ollut häivähdystäkään siitä yllättyneisyydestä eikä huvittuneisuudesta mitä hän tunsi sisällään.

"Vai niin, no mitä vielä?" Hermione sanoi kaikkein sarkastisimmalla ja kireimmällä äänellään.

"Minä en ole äpärä."

Pienten lasisten lääkepullojen kokoelma kilisi pöydällä, kun Hermione paiskasi oven kiinni, jättäen pylvässängyn verhot aaltoilemaan vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen kun hän oli mennyt.

Niin sitä pitää! Tytössähän on tyyliä, kaikesta huolimatta, Severus virnisti itsekseen.