Luku 7 - Kolmas hoito

Hermione oli hyvin jännittynyt koko seuraavan päivän. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei pystynyt keskittymään työhönsä, ja eräs suloinen kolmasluokkalainen puuskupuh-tyttö oli tiedustellut voiko opettaja huonosti, sillä hän oli vaikuttanut niin poissaolevalta. Kyllä, kyllä hän oli ihan kunnossa, mutta Hermione tiesi että professori Kalkaros ei ollut, ja se tarkoitti sitä, että minä hetkenä hyvänsä hänen etsinänsä saattaisi piipata, ja lähettää hänet juoksujalkaa tyrmissä sijaitsevaan yksityishuoneistoon.

Seitsemän yli yhdeksän illalla se vihdoin säikäytti hänet sietämättömän korkealla ja kovalla äänellään. Kirken tähden, miksi hänen täytyy aina tuntea olonsa huonommaksi näin myöhään. Olisin paljon mieluummin korjannut viidesluokkalaisten historian aineet, Hermione valitti napatessaan viittansa ja suunnistaessaan askeleensa kohti ovea. Rakasta sitä mitä pelkäät… huhhuh, helpommin sanottu kuin tehty. Mutta jos Harry pystyi siihen suhteessa Voldemortiin, voin minäkin rakastaa Kalkarosta… Rakastaa, Kalkarosta… Näiden kahden sanan yhdistelmä oli puistattava. Sitä ei kyllä tapahdu tässä elämässä, mutta kyllä minä tiedän ettei Harry tarkoittanut sitä ihan sillä tavalla, ei niin sananmukaisesti.

Professori Kalkaros odotti Hermionea maaten valmiina sängyllään, vatsallaan. Vaikka hän ei suorastaan itkenyt ilosta hänen saapuessaan, ei hän sanonut mitään loukkaavaakaan. Itse asiassa, hän vaikutti olevan epätavallisen vaisu. Hmm, tämäpä lupaavaa, ehkä minun puolustukseni toimii jo, Hermione ajatteli toiveikkaana.

"Kuulin että olit keskustellut Poppy Pomfreyn kanssa", Kalkaros sanoi melkein ihmismäisellä äänensävyllä.

"Kyllä, se oli mitä valaisevinta." Hermione näki miehen säpsähtävän hieman, ja hän kysyi, "Miten niin, haittaako se sinua?"

"Miksi pitäisi?" hän murahti.

"No, sain tietää joitakin, miten sen nyt sanoisi, aika henkilökohtaisia asioita sinusta."

"En voisi olla vähempää kiinnostunut."

Keskustelu päättynyt.

Hermione levitti satumaisesti hohtavaa voidetta tuntien paljon suurempaa kunnioitusta sitä kohtaan kuin aikaisemmin. Hänen käsiensä liikkeet olivat paljon varmemmat kuin hänen aikaisemmilla käynneillään, eikä se jäänyt huomaamatta Kalkarokseltakaan. Hänen täytyi käyttää kaikki itsekontrollinsa, ettei pieninkään voihkaisu olisi päässyt karkaamaan hänen huuliltaan. Välittömästi kun Hermione laski kätensä hänen päälleen, nautinto valui hänen kärsivän ruumiinsa jokaiseen soluun. Se oli upeaa, kuin lempeä sade, suoraan taivaasta. Hänellä ei kuitenkaan ollut varaa antaa itsensä hukkua sen alle, ei nyt, ei hänen edessään.

"Kerrohan, neiti Granger, mitä ajattelet tilanteestani?" professori Kalkaros kysyi häneltä yhtäkkiä.

Ei voi olla totta, onko minun korvissani jotain vikaa, vai kysyikö hän juuri minun mielipidettäni sivistyneellä tavalla? Hermione ajatteli ihmeissään.

"Voisitko hieman täsmentää? Mitä tarkoitat tilanteellasi?" hän onnistui tavaamaan täydellisen äimistyneenä.

"Matami Pomfrey on toistuvasti korostanut, että minun pitää muuttua sisäisesti, vapautua jollakin tavalla, ennen kuin täysi paraneminen on mahdollista. Olen utelias tietämään, sikäli kun olet jo kuullut siitä Poppylta, ja olen aivan varma että olet jo muodostanut asiasta omat johtopäätöksesi." Täyttä sontaa, en ole vähimmässäkään määrin kiinnostunut hänen mielipiteistään tarvitsen vaan jotain muuta ajateltavaa kuin nämä… nämä tuntemukset.

"No… hän kyllä mainitsi jotain rautahäkistä, ja siitä että sinun pitäisi vapauttaa itsesi sieltä", Hermione aloitti epävarmasti. "Ja olen ajatellut, että ensiksikin sinun pitäisi haluta toteuttaa se. Tarkoitan, jos rakastaa omaa vankilaansa… on hankalaa, tiedäthän, vapautua sieltä. Joten, tarvittaisiin hieman halua… olla vapaa, luulisin." Mitä ihmettä minä oikein höpötän? Hermione alkoi melkein jo moittia itseään, kunnes, juuri ajoissa, muisti Harryn sanat: "Olla oma itsensä vailla häpeää…" Okei, sanottu mikä sanottu, ja jos siinä ei ollut järjen häivääkään, niin mitä sitten. Sentään en ole täällä väittelemässä tohtoriksi. Hermione tunsi ihanan vapauden tunteen salliessaan itsensä olla mitä oli sillä hetkellä, häpeilemättä jokaista vähemmän kuin nerokkaan täydellistä sanaa.

"On sinulla otsaa tulla tänne kertomaan mitä minä tarvitsen ja mitä en. Sinä et tiedä mitään tarpeistani, etkä minustakaan, sen puoleen. En halua kuulla naurettavia neuvojasi, säästä ne surkeille oppilaillesi, ole niin ystävällinen", Severus tiuskaisi nopeammin kuin pyssyn laukaus. Hermionen silmät levähtivät selälleen hetkeksi, ja sitten, jotain merkillistä tapahtui. Hermione alkoi nauraa. Ei sarkastista naurua, vaan kirkasta, kaunista ja puhdasta, lämpimän huvittunutta naurua.

"Suo anteeksi, mutta ellen juuri menettänyt muistiani, luulen että se oli mitä juuri halusit kuulla. Vastasin kysymykseesi, muistatko?" Hermione näki Professori Kalkaroksen olemuksen synkkenevän, mutta hän itse ei tuntenut oloaan muuta kuin rakastavaksi. Se toimii! Tuskin maltan odottaa, että pääsen kertomaan Harrylle hänen oppiensa kantavat hedelmää jo näin pian. Tämä on loistavaa. Minun täytyy kiittää häntä ensi tekijöikseni aamulla!

"Kuulehan professori, muistan erään vanhan runon, joka sopii minusta tilanteeseesi oikein hyvin. Ja ei, en ole kiinnostunut haluatko sinä kuulla sitä vai et, kerron joka tapauksessa:

Lapsi ymmärtää, miten lintu taivaan mieltää,
Elämä valuttaa taikaansa, ei voi keneltäkään kieltää,
Jos sitä haluaa ja itsensä sille avaa,
Kuin lempeä sade, se koskettaa,
Sitä joka sielussaan on vapaa."

Voi Luoja, mitähän seuraavaksi, ehkäpä Irlantilaisia kansantansseja? Hän vaikuttaa jotenkin erilaiselta. Tämä ei tunnu olevan hänen tavanomaista käyttäytymistään, vai onko? Ihmettelenpä mistä on kysymys… ei sillä että olisin vähääkään kiinnostunut millään lailla! Kalkaros tuumi mielessään.

"Lapsi tietää mitä taivas tarkoittaa… Minun mielestäni nuo fraasit kuvaavat tilannetta, jossa kaikki on uutta ja kaikki on mahdollista. Se tapahtuu silloin kun ei ole enää omien ajatustensa ja uskomustensa vanki. Uskomusjärjestelmä on pahin vankila johon voi joutua. Se tuhoaa elämän, jos vain sallii sen. Elämä haluaa valuttaa taikaansa jokaisen ylle. Se on vain itsestä kiinni antaako sen koskettaa, niin kuin lempeä sade, voimauttaen ja virkistäen koko olemuksen." Posket hehkuen Hermione lopetti julistuksensa, oli se sitten korni tai ei, ja suoristi selkänsä ylpeästi. Sitten hän lopetti tehtävänsä ja toivotti professori Kalkarokselle hyvää yötä. Hymy kasvoillaan hän lähti kohti omaa huoneistoaan, aikomuksenaan saada kunnon pitkät yöunet. Hän melkein tanssi käytävällä. Tämä oli hänen ensimmäinen voittonsa, ja hän tunsi olevansa juhlatuulella! 

*

Kolmannen Hermionen suorittaman hoidon jälkeisenä aamuna Severus Kalkaros tunsi olonsa hyvin huonoksi. Ei fyysisesti, hieronta oli jättänyt kaikkialle hänen kehoonsa kevyen ja lämpimän olon, ja siitä hän oli hyvin kiitollinen. Ei, vaan hän tunsi olonsa surulliseksi, oikeasti, todella surulliseksi, ehkäpä ensimmäistä kertaa niin moneen vuoteen, ettei hän edes pystynyt muistamaan. Hän ei ollut vihainen, ei katkera, ei halveksuva, vaan pelkästään surullinen. Itse asiassa hän halusi itkeä, muttei tiennyt miksi ja minkä tähden, joten hän ei viitsinyt vaivautua.