Luku 8 - Uni

Hevosia, paljon kauniita hevosia, joiden kyljet kiiltävät auringon valossa.
Tumma mies ratsastaa yhdellä niistä, musta viitta hulmuten ympärillään.
Voi, se olenkin minä itse. Ratsastan nopeasti, hyvin nopeasti ja ilman kontrollia. Hevonen näyttää tietävän mitä tehdä, minun ei tarvitse ohjailla sitä.
Katson tarkemmin upeaa eläintä allani. Se on punaruskea ori, ja kun satunnainen valonsäde osuu siihen, sen kyljet hohtavat lähes tummanpunaisen eri sävyissä.
Ratsastan kuin mielipuoli.
Toiset hevoset eivät pääse niin nopeasti, joten ne jäävät pian kauas taaksemme.

Aurinko ei paista enää.
Olen saapunut jollekin sumuiselle nummelle.
Kaikki ympärilläni näyttää pehmeältä ja usvaiselta.
Näen naisen ratsastavan helmenvalkealla hevosella edelläni.
En näe kovin selkeästi, mutta hänen ääriviivansa paljastavat mitä houkuttelevimman vartalon. Hänen pitkät ja kiharat hiuksensa leiskuvat tuulen riepotellessa niitä villisti.
Yhtäkkiä tunnen itseni hyvin kiihottuneeksi, ja hevoseni laukkaa kuin henkensä hädässä, mutta emme pääse askeltakaan eteenpäin.
Tunnen tuulen puhaltavan kasvoillani, mutta en liiku.
Tulen äärimmäisen turhautuneeksi.
Pian huomaan oikealla puolellani olevan puutarhan. Nainen on laskeutunut satulastaan ja kulkee kohti sen porttia.
Se on vanhanaikainen englantilainen puutarha, kuten se, jossa vietin lapsuuteni kesiä.
Korkea punatiilinen muuri ympäröi puutarhaa, ja voin nähdä ruusu- ja villiviiniköynnöksien kasvavan sitä pitkin peittäen sen kaikkialta.

Voi luoja, hän on mennyt toiselle puolelle, enkä näe häntä enää.
Kamala menettämisen tuska kouraisee sisintäni.
Mitä tämä on?
Hän tulee portille ja vilkuttaa minulle.
Hänen hiuksensa kehystävät hänen kasvojaan, kun hän hymyilee minulle kutsuvasti.
Tunnen veren kiehuvan suonissani, ja vannon että myisin sieluni, vaikka kukapa sen haluaisi ostaa, saadakseni painaa hänet itseäni vasten, ympäröidä hänet, olla hänen lähellään, hänen sisällään…
Äkkiarvaamatta orini ottaa valtavan loikan muurin yli, ja minä lennän kuin kaato, vain rysähtääkseni rajusti maahan.
Luulen että olen kuollut.
Huomaan että puutarha on täynnä viikunapuita. Ei mitään muita kuin reheviä viikunapuita, täynnä kypsiä, hunajaa tihkuvia hedelmiä.
Kyllä, minä olen kuollut ja makaan Eedenin puutarhassa.
Vakuutun yhä enemmän kuolemastani, kun enkelimäiset kasvot kumartuvat ylleni.
Hengitykseni salpaantuu hänen sanoinkuvaamattoman kauneutensa tähden.
Hän ojentaa hienostuneen kätensä minua kohti.
Nuo kädet… hänen kätensä…
Säikähdän kun tunnistan hänet.
Hän tulee lähemmäs minua, lempeämpänä ja rakastavampana kuin mitä olen koskaan pystynyt kuvittelemaan naisen olevan.
Hän painaa kätensä hellästi alavatsalleni, kuiskaten jotain korvaani.
En pysty kuulemaan häntä!
Yritän puhua, mutta en voi.
"Sattuiko sinuun?" Kuulen mitä viehättävimmän äänen sanovan, ja tunnen oloni hyvin helpottuneeksi. "Lievitän kipuasi, anna minun koskettaa sinua…"
Hän pujottaa kätensä jalkojeni väliin ja painelee pehmeästi.
Voi hyvä Jumala, EI!
Huomaan olevani jälleen pikkupoika.
Mitä tämä on? Yhtäkkiä housuissani on jotakin märkää… märkää… UNTA!

Kyvyttömänä päättämään olisiko pahoillaan vai huojentunut siitä, että se ei ollut todellista, Severus pakotti itsensä nousemaan sängystään ja raahautumaan kylpyhuoneeseensa. Ylellinen kultatassuinen kylpyamme odotti siellä häntä, kuin lohdun muistomerkki. Haluamatta nähdä omaa kuvajaistaan, hän istui ammeeseen ja käänsi kuuman veden valumaan. Kun kuumat höyrypilvet sumensivat hänen näkönsä, hän saattoi ajatella selkeämmin kuin missään muualla. "Ajattelen sen pois", hän sanoi itselleen kuin isä, joka kertoo pojalleen ettei tarvitse pelätä, sillä hän ajaa tuon ison pahan kummituksen pois ikiajoiksi. Sitten hän alkoi järkeillä ja analysoida tunteitaan saadakseen ne poistetuksi järjestelmästään.

Muutaman tunnin, nyt jo viilentyneessä vedessä, lojumisen jälkeen hän huomasi, ettei ollut saavuttanut mitään. Oudot tunteet sykkivät edelleen hänen suonissaan. "Voi Merlinin parta, taidan olla pulassa", hän sanoi yhtä hiljaa kuin huokaus. En ole koskaan arvostanut itselleni valehtelemista, enkä aio aloittaa nytkään, en vaikka miten kovasti haluaisin.

Kirottua! Eipä taida mikään määrä vettä pystyä pesemään pois tätä… mitä se sitten onkin.

Severus tunsi miehisen kehonsa pettäneen hänet ja ottaneen hänen mielensä panttivangikseen. Pahinta kaikessa oli se, että hänen tunteensa vaikuttivat liittyneen hänen hormoniensa johtamiin vihollisjoukkoihin, ja ne olivat aikeissa paeta hänen kapinallisen ruumiinsa tuntemusten kanssa hänen hallintansa ulottumattomiin. "Vittu soikoon!" hän kiljahti äkisti. Pitäisiköhän minun olla huolissani, kun minulla ei tunnu olevan mitään tuon parempaa sanottavaa, hän ajatteli, huvittumatta lainkaan oivalluksestaan.

Hyvä on, viimeisen kerran, käydäänpä läpi tosiasiat joita ei voi kieltää: Tunnen oloni paremmaksi kuin pitkään aikaan. Se on hyvä, olen siitä kiitollinen, joskin hieman vaivaantunut. Hänen… hmm… hoitonsa ovat nostaneet pintaan joitakin tunteita, joita en pysty nimeämään.
Vai pystynkö? Mitä jos olenkin vaan niin pelkurimainen, että en uskalla nimetä niitä?

Mitä helvettiä, hän on nainen ja minä olen mies, pahus soikoon!

Minä haluan hänet, piste.

Vihdoinkin hän oli lopettanut epäonnistuneen "aivopesunsa" ja nousi ylös. Vaikka olenkin tehnyt itseni naurettavaksi omissa silmissäni, en ole niin itsetuhoinen, että tekisin saman erehdyksen hänen edessään.

Hän ei saa koskaan tietää, hän vannoi, etsiessään kuumeisesti vaatteitaan ja pergamentteja, joita tarvitsisi sinä päivänä.