Luku 9 - Lempeä sade


"Harry, se onnistui, se onnistui, hän teki sen taas, mutta minä en kadottanut voimaani. Olin pelkästään huvittunut! Ymmärrätkö miten tärkeää tämä on minulle? Se on loistavaa, tunnen olevani kuin eri nainen. Tämä on läpimurto, olen niin innoissani!" Hermione kiljui, kanelin väriset silmät säihkyen kuin lapsella, joka on juuri oppinut ajamaan pyörällä, tai luudalla, tässä tapauksessa.

"Mahtavaa, joten tulit tänne kertomaan, että haluat sänkyyn kanssani kiitoksen osoituksena." Harry haukotteli noustessaan hitaasti lämpimien peittojensa alta. Hermione näytti siltä kuin olisi voinut kirkua, mutta sen sijaan hän kahmaisi Harryn sängystä höyhentyynyn kouraansa ja iski sen kaikilla voimillaan pojan pörröiseen päähän.

"Senkin raivostuttava kieromielinen psykopaatti, minä en makaisi kanssasi vaikka minun pitäisi valita sinun ja vastenmielisen ex-taikajuomien opettajamme väliltä, tajuatko!"

"Hei hei, rauhoituhan nyt nainen, sehän oli vain viaton ehdotus", Harry mumisi sylkien höyheniä virnistelevästä suustaan.

"Viaton… jos tuo on sinun käsityksesi viattomasta, minun pitää ostaa sinulle uusi sanakirja joululahjaksi", Hermione sanoi mulkaisten Harryä, vaikkakin huvittuneesti.

"Sitä paitsi", Harry jatkoi kuin ei olisi lainkaan kuullut Hermionen viimeisintä kommenttia. "Yllättävä kuulla, että pidät professori Kalkarosta niin suuressa arvossa. Ehkä otit neuvoni liian sananmukaisesti? En tarkkaan ottaen tarkoittanut, että alkaisit rakastaa häntä… uh…"

"Miksi me käymme tätä keskustelua? Tulen hulluksi sinun kanssasi, senkin avuton pieni kakara."

"Ei niin pieni, ei ollenkaan niin pieni, älä viitsi aliarvioida jotain, mitä et suostu edes vilkaisemaan…" Harry sanoi kohottaen innokkaasti peitettään.

"Aargh, minä menen nyt, nähdään aamiaisella, toivon mukaan pukeutuneena." Hermione katsoi Harrya kulmiensa alta ja lähti yrittäen vaimentaa kikatuksensa, ettei Harry kuulisi sitä. 

*

Oli mitä kaunein aamu. Lumi oli laskeutunut juhlavasti peittämään Tylypahkan tienoot siunatulla kauneudellaan ja muutamat aikaiset auringonsäteet saivat sen kimaltamaan kuin timanttipeitto. Hermione oli poikkeuksellisen hyvällä tuulella lastatessaan rapeaa ja kultaiseksi paahtunutta leipäänsä suurella omenahillokeolla.

Hmmm… mitä minulla onkaan tänään? Ai niin, ensin on neljäsluokkalaisten rohkelikkojen kaksoistunti, miten poikkeuksellisen erinomainen luokka se onkaan, sitten… minulla on vapaatunti, jonka jälkeen iltapäivän tunnit ovat puuskupuhin ja korpinkynnen ensimmäisten luokkien kanssa. Hienoa. Äkillinen tarve kääntyä veti Hermionen ulos ajatuksistaan, aivan kuin jokin olisi kevyesti kutittanut hänen niskassaan. Kurkistaen taakseen, hän näki korpinmustan hahmon tulevan lähemmäs, katse nauliutuneena häneen. Säikähtyen hän käänsi katseensa nopeasti kohti lautastaan ja teemukiaan. No, onpa mukavaa, herra Synkeys on taas jaloillaan, ja kiitos siitä kuuluu minulle, luulisin? Severus Kalkaros pyyhälsi suoraan hyväntekijänsä ohitse ja istui professori Lipetitin viereen. Heti sen jälkeen Hermione tunsi, todella tunsi, eikä lainkaan niin kevyesti tällä kertaa, miten jokin kutitti hänen niskaansa.

"Ai Harry, selvisit tänne ennen iltapäivää, hyvin tehty!" Hermione kiusoitteli unisen näköistä kollegaansa.

"Voi minua onnentyttöä, molemmat kultapupuseni tulivat sisään melkein yhtä aikaa. Elämä ei tästä enää paremmaksi muutu…" Hermione irvaili ja huomatessaan, että Harry oli juuri aikomassa väännellä hänen sanomisiaan niin, että siitä muodostuisi taas yksi hävyttömän kaksimielinen vitsi, hän pysäytti pojan aikeet niin terävällä äänellä, että jokainen opettajien pöydässä, professori Kalkaros mukaan luettuna, kääntyi katsomaan heitä.

"Sinä et halua sanoa sitä, kadut sitä jos teet sen! Hanki elämä ja lopeta minun vainoamiseni likaisella mielikuvituksellasi, senkin seksimaanikko!"

Hermione punastui rajusti hänen viimeisten sanojensa kaikuessa pitkin ikivanhan suuren salin kunnianarvoisia seiniä. Hän huomasi professori McGarmivan kohottavan kulmakarvojaan niin, että ne muodostivat suuren kysymysmerkin hänen otsalleen. Voi ei, voi kun en olisi sanonut sitä viimeistä lausetta… niin kovaa, Hermione ajatteli, ja kuullessaan matami Verson hillittömän hihityksen ja professori Kalkaroksen erittäin tuomitsevan kuuloisen tuhahduksen, hän yritti keksiä jonkun nerokkaan uuden loitsun, jolla voisi pyyhkiä sanansa pois heidän korvistaan.

"Katso nyt mitä sait aikaan. Nyt kaikki luulevat… uhh, en edes uskalla ajatella mitä", Hermione sihisi Harryn korvaan. "Minä menen nyt, ja saat ruveta kohtelemaan minua kunnioittavammin… kun olemme muiden ihmisten joukossa."

"Oukki-doukki, beibi", huikkasi leveästi hymyilevä Harry hänen jälkeensä. 

*

Yhtäkkiä Severuksen ei tehnyt enää mieli syödä mitään, paitsi tuon niljakkaan juipin pää. Hän on AIVAN kuin isänsä. Joskus mietin, jospa se onkin hän, sekoilleena ajankääntäjän kanssa, ja uudella silmäparilla. Hänen silmänsä… Tietenkin tiedän, että huolimatta monista yhtäläisyyksistä, hän ei ole James. Se Potter ei elä enää, mutta saahan mies ajatella.


Severus joi kahvinsa nopealla käsivarren liikkeellä ja rynnisti takaisin luokkaansa. Enää vain kymmenen minuutin odotuksen jälkeen, hän pääsisi helpottamaan oloaan. Hän saisi vierittää kiukkunsa viattomien ja pelokkaiden oppilaiden päälle. Se toimi aina. Ja toden totta, viiden tunnin tauottoman huutamisen, vinoilun, piikittelyn ja haukkumisen jälkeen hän oli taas raiteillaan. Severusta ei huvittanut tänään jäädä myöhään töihin, mikä oli aikamoinen poikkeus hänen normaaliin työrutiiniinsa. Sen sijaan, että olisi pysytellyt toimistossaan maalaamassa aineita ja koepapereita punaisella musteella, hän vetäytyi kallisarvoisen huoneistonsa rauhaan. Päästyään sinne, hän riisui viittansa, mikä oli hänen vaikuttavan ulkomuotonsa salaisuus, ja löysensi mustaa tiukkaa liiviään. Lyhyen etsimisen jälkeen, hän löysi kätköstään vanhan pullon portviiniä. Hän kaatoi sitä reilun annoksen kattilaan ja keitti sitä hetken rentouttavien yrttien kanssa. Sisäänhengittäen punaisen ja mausteisen juoman hienoa tuoksua, hän istui alas yhteen antiikkinahkaisista nojatuoleistaan ja sulki silmänsä. Ei kai mikään määrä viiniä riitä hukuttamaan tätä himoa, hän ajatteli, mukaellen sanoja, jotka hän oli kirjoittanut silloin, kun oli lopettanut pitkän kylpynsä muutama päivä sitten.

Hah… en yritäkään olla mikään runoilija, sen verran minäkin ymmärrän, mutta ajatusteni raapustaminen näkyvään muotoon auttaa minua ymmärtämään niitä objektiivisemmin. Hän nappasi lattialta kirjan, jolla oli kauniisti koristeltu kansi ja kutsui sulkakynän luokseen. Kirja sisälsi pelkkää käsinkirjoitettua tekstiä ja oli ainoastaan puoliksi täynnä. Hän selasi kirjan sivuja, kunnes pysähtyi lukemaan ääneen:

"Ei kai mikään määrä vettä
riitä pesemään pois
tätä himoa.

Käännyn ympäri
uudelleen ja uudelleen
pystymättä unohtamaan
nimeäsi."

Vastenmielistä… vaikkakin totta, hän ajatteli hymyillen itsekseen.

"Tarvitsen vain yhden hetken
täyttämään minut
kun hiljaisuus
rummuttaa verhon takana
pehmein pisaroin.

Jos haluaa,
antaa sen koskettaa,
kuin lempeä sade."

Severus siemaisi viiniä pidellen lasia hienostuneissa sormissaan ja laski kirjan pois. Ei mitään lisättävää tuohon, hän ajatteli, paitsi se, miten sietämätön Potter junior on, mutta en aio saastuttaa arvokasta kirjaani hänen nimellään. Säästän senkin tilan jollekin oleellisemmalle, kuten miten helvetissä palaan takaisin järkiini! Ei todellakaan ole viisasta langeta… mihin? Entiseen oppilaaseen? Naiseen? Vai… juuri häneen? Johtuuko se hänen luonteestaan? No miksi ihmeessä sitten yleensäkin olen juuri häneen seonnut? Ei ole minun tyylistäni ihastua keneenkään vain siksi, että hänellä sattuu olemaan naisen vartalo.
Tai niin pehmeät ja taitavat kädet kuin hänellä…

Ottaen niin suuren kulauksen, että melkein tyhjensi koko lasin, hän mietti mikä vaivasi häntä tässä eniten. Se oli ehdottomasti vakavan ajattelun paikka, joten hän kaatoi lisää tuota erinomaista lämmintä ja mausteista juomaa lasiinsa ja vajosi yhä syvemmälle itsetutkiskelussaan. Jos voisin saada hänet, vaikkakaan en koskaan saa, sillä en ikinä aio paljastaa tunteitani… Sitä paitsi, olen täysin tietoinen, ettei hän haluaisi minua vaikka tietäisikin. Rehellisesti puhuttuna, en moiti häntä siitä.

Missä olinkaan? Hän sanoi itselleen haluten pysäyttää ajatuksiensa etenemästä enää pidemmälle siihen suuntaan.

Mitä tekisin, jos voisin saada hänet?
Naisin aivoni pihalle?
Mahdollisesti.

Siitäkö tässä on kysymys? Sekö on syynä tähän sisäiseen sekasortooni? Luonnolliset tarpeeni, joita olen liian pitkään laiminlyönyt?
Herranjumala sentään, Severus, pystyt parempaankin. Milloin se muka on ollut syy alkaa… tuntea jotain naista kohtaan?
Sinusta on tulossa vanha, pelkään pahoin, vanha ja pehmeä kuin mätä kurpitsa.


Tällä kertaa kyse ei olekaan pelkästä seksistä, eikö niin?
Vastaa minulle, senkin pateettinen ääliö, eikö niin?


Hänen päänsä sisällä oli pitkä ja äänetön tauko.