Luku 10 – Kielletty metsä

Kalkaros nojasi taaksepäin nojatuolissaan ja tuijotti poissaolevasti tulisijan hiipuneeseen hiillokseen. Siellä täällä joku sinnikäs hiilenpalanen puristi itsensä vielä hehkumaan hetkeksi punaisen ja oranssin eri sävyissä, mutta ne eivät yrityksistään huolimatta pystyneen läpäisemään miehen syvien ajatusten verhoa.

"Minun on joskus vielä vaikea nukkua. Pystyn kyllä vaipumaan paremmin uneen, mutta edelleenkään se ei tunnu niin luonnolliselta ja virkistävältä kuin aikaisemmin. Sitten huomaan herääväni aamuyöllä… Yleensä luen jotain muutaman tunnin, koulukirjoja enimmäkseen. Muutamana aamuna olen lähtenyt ulos ennen kuin kukaan muu on vielä herännyt…" Hermionen ääni tuntui virtaavan tasaisena puurona Kalkaroksen aivojen mutkaisia polkuja, kunnes seuraavat sanat saivat hänet hätkähtämään huomaamattomasti.

"Oletko sinäkin aamuvirkku, professori, vai miksi näin sinun kiiruhtavan Tylypahkan tiluksilla niin varhain tänä aamuna?" Hermione kysyi ja loi kirkkaan, mutta Kalkaroksen mielestä hieman liian läpitunkevan katseen opettajaansa.

"Emme ole täällä puhumassa minusta, vaan sinusta, neiti Granger. Ole hyvä ja jatka omaan itseesi liittyvistä asioista!" Kalkaros tuhahti tiukempaan sävyyn kuin mitä vielä kertaakaan näiden istuntojen aikana oli sallinut itsensä puhua.

Hän näki Hermionen suun mutristuvan tyytymättömästi ja saattoi lähes tuntea mustan pilven leijailevan tytön kurtistuneiden kulmien yllä.

"Hmph!" kuului Hermionen suunnasta, ja Severusta melkein hymyilytti tuo pikkutyttömäinen loukkaantuneisuuden ilmaus. Niin monet kerrat hän oli saanut olla todistamassa sitä, miten tyttö nieli kiukun sisäänsä, pyrki aina analysoimaan tapahtuneita ja ymmärtämään hänen mielensä pahoittaneen henkilön tai tilanteen pohjimmaista hyvää tarkoitusta, että sitä oli melkein vastenmielistä katsella.

Vaikutti siltä, että Hermionen tarve olla asiallinen, kohtelias, hyväntahtoinen ja kypsästi käyttäytyvä teki enemmän vahinkoa hänelle kuin mikään mitä, mainittakoon nyt esimerkiksi Luciuksen poika Malfoy, pystyi hänelle aiheuttamaan. Tyhmä tyttö, liian hillitty oman terveytensä kannalta. Toki Kalkaroksenkin korviin oli kantautunut vuosia sitten tapahtunut tilanne, jolloin neiti Granger oli puolustautunut ahdistelijaansa kohtaan sangen kovin ottein. Lucius oli ottanut asian puheeksi niin kahden kesken, kuin jokaisessa koulun johtokunnan kokouksessakin sen vuoden aikana.

Nyt kuitenkin vaikutti siltä, että mitä vanhemmaksi neiti Granger tuli, sitä vakavammin hän itseensä suhtautui. Varsinkin valvojaoppilaana ja Feeniksin killan jäsenenä hän pyrki kasvattamaan uskottavuuttaan tukahduttamalla jokaisen "epäkypsän" tunteenilmaisun, mikä milloin mistäkin epäoikeudenmukaisuudesta heräsi. Kalkaros oli pannut tämän huomiolle, koska suoraan sanoen, se oli ollut omiaan viemään suurimman nautinnon neiti Grangerin nöyryyttämisestä taikajuomien oppitunnilla.

Severus kyllä tiesi miten vaikeaksi sillä saattoi elämänsä tehdä, jos pyrki kokoajan olemaan hallittu, sivistynyt, täydellinen ja oikeassa. Muistikuvat hänestä itsestään samanikäisenä nousivat hänen mieleensä, eikä hän huomannut Hermionen edelleen tuijottavan häntä kiukkuisesti ja paukuttavan kantapäällään nojatuolin jalkaa. Lopulta hän havahtui, kun liitutaulun kirskuttamista muistuttava ääni puhkaisi reiän hänen ajatuksiinsa. Hermione kiristeli hampaitaan murhanhimoisen näköisenä, ja jokin siinä ilmeessä ja hänen äskettäisissä ajatuksissaan tuntuivat loksahtavan paikoilleen. Kalkaros nousi väsymyksestään huolimatta salamana tuolistaan ja viittasi kädellään oven suuntaan.

"Neiti Granger, seuraa minua, ole hyvä!"

Siinä samassa hän oli avannut oven ja kadonnut pimeään käytävään. Hermione noudatti käskyä hämmennyksen vallassa, mutta tiesi jo paremmin olla kyselemättä mitään. Sen sijaan, että hän olisi astunut ovesta tutulle neuvotteluhuoneen edustalla olevalle käytävälle, tulvahtikin häntä vastaan tyrmien kostean kolea tuoksu, ja hän huomasi seuraavansa toimissaan aina yhtä käsittämätöntä taikajuomien mestaria pitkin matalaa käytävää.

Hermione oli toki lukenut ’Tylypahkan historiikista’ linnan tiettyjen huoneiden harhautusominaisuuksista, mutta niitä ei ollut ymmärrettävistä syistä eritelty teoksessa sen tarkemmin. Hän vilkuili kiinnostuneena ympärilleen siellä täällä loimottavien lyhtyjen valaisemaa maanalaista käytävää ja oli tyytyväinen siitä, ettei hänen tarvinnut taas törmätä Malfoyn roskajoukkoon, joka varmasti maleksi päivystämässä jossakin neuvotteluhuoneen lähettyvillä. Hermione ei voinut estää pientä tyytyväistä virnistystä miettiessään mitä Malfoyn mielessä liikkuisi, kun kukaan ei poistuisi huoneesta ennen yön saapumista.

Ennen kun hymy oli täysin ehtinyt hyytyä Hermionen huulilta hän jo putkahti ilmoille Kalkaroksen vanavedessä Tylypahkan portin tuntumassa olevan kallion seinämästä. Hermionea nolotti hänen äimistyksensä, ja hän toivoi, ettei ihastuksen sekainen ihmetys olisi loistanut hänen kasvoiltaan niin ilmeisenä. Ei silti, että Kalkaros olisi hänen kasvojaan vilkaissutkaan. Hermione puolusteli hämmästystään itselleen siten, että jästisyntyisenä hän ei varmaan koskaan täysin tottuisi kaikkiin ihmeellisyyksiin, mitä taikamaailma piti sisällään.

Hermione laukkasi edelleen puoli metriä Kalkaroksen jäljessä, ja kun he alkoivat lähestyä kiellettyä metsää, ei hän voinut enää seurata mustiin kaapuihin pukeutunutta johdattajaansa vaiti ja kuuliaisena kuin koiranpentu.

"Professori, sir, mistä on kysymys, miksi olemme men…" Hermione puuskutti hengästyneesti.

"Shh – ole hiljaa. Katso ja opi", Kalkaros sihahti hänelle kääntämättä edes päätään.

Noin varttitunnin käveltyään he saapuivat kielletyn metsän laitamilla olevalle alueelle, jonka toisella puolella virtasi keväinen, jääpeitteestään irti taisteleva puro ja toisella puolella kohosi lähes pystysuora rosoinen kallio. Ilta alkoi jo hämärtää, ja Hermione huomasi ihmetyksensä muuttuvan huolestuneisuudeksi.

"Pro- professori Kalkaros, eikö täällä ole hieman… uh, turvatonta tähän aikaan vuorokaudesta?" hän kysyi pälyillen mahdollisimman huomaamattomasti ympärilleen. Kalkaros loi häneen hitaan katseen, jonka Hermione tulkitsi tarkoittavan samaa kuin "typerys".

"Suurin osa metsän sivilisaatiosta välttää valoa. Meillä on puoli tuntia aikaa, joten emmehän halua tuhlata sitä tarpeettomaan suunsoittoon. Emmehän, neiti Granger?" Kalkaros kohotti kulmakarvojaan kysyvästi, ja Hermionen vatsassa muljahti. Ja mitä  hän mahtaa tuolla tarkoittaa? Hermione ajatteli, muttei tahtonut enää pitkittää keskustelua. Hermionea kiukutti Kalkaroksen ylimielinen ja salamyhkäinen tyyli. Joku täällä tuntuu nauttivan siitä, että saa olla johdossa ja tilanteen herrana. Senkin epäoikeudenmukainen, omahyväinen, dominoiva kontrollifriikki… Hän sadatteli mielessään ja potki kosteaa sammalta kenkänsä kärjellä pois jalkojensa alta.

Kalkaros piirsi sauvallaan laajan kaaren hieman maanpinnan yläpuolelle. Pian Hermione huomasi seisovansa hänen kanssaan halkaisijaltaan noin viisi metriä leveässä ringissä, jonka reunoilla paloivat kirkkaat liekit.

"Selvä, aloitetaan", Kalkaros sanoi ja nosti ringin keskelle yllättävän suuren kivenjärkäleen. Hermionen vielä ihmetellessä sitä, millä näkymättömillä lihaksilla professori oli tämän urotyön onnistunut tekemään ja miksi, Kalkaros napautti lohkaretta sauvallaan ja lausui jotain, mistä Hermione ei saanut selvää.

"No niin, neiti Granger, ole hyvä ja lyö tuota kiveä", Kalkaros lausui ja viittasi Hermionea aivan kuin olisi pyytänyt tätä käymään ruokapöytään.

"Mitä?" Hermione hengähti ja hänen suunsa jäi ammottamaan auki pitkäksi aikaa.

"Tiedän että osaat", Kalkaros sanoi ja loi vinon hymyn hämmästyneeseen tyttöön. "Sitä paitsi, olen muuntanut sen suhteellisen kimmoisaksi materiaaliksi, joten et loukkaa itseäsi. Anna mennä vain, ei meitä kukaan näe."

Hämmennyksestään huolimatta Kalkaroksen viimeisin lause sai Hermionen ajattelemaan jotain aivan muuta, ja kevyt puna kohosi hänen poskilleen. "Ensiksikin, en näe mitään järkevää syytä miksi minun pitäisi lyödä kiveä keskellä metsää ja toisekseen, ehdotuksesi on aivan naurettava, sir", Hermione onnistui sanomaan.

"Ensinnäkin se, että sinä et näe jossain järkeä, ei tarkoita etteikö siinä olisi järkeä ja toiseksikin, en koskaan tee naurettavia ehdotuksia." Kalkaros kääntyi uudelleen kiveä päin, ja Hermione erotti kirpeän ilman seasta sanat: "Visio Provocum".

Kalkaros asteli etäämmälle, ja Hermione tuli lähemmäs kiveä nähdessään sen pinnalle muodostuvan himmeitä kuvia. Mitä lähemmäs hän astui, sitä terävämmiksi kuvat tulivat, ja hetken päästä hän huomasi katsovansa sen pinnalta ikään kuin elokuvaa. Ensimmäisessä kohtauksessa hän näki itsensä vuosien takaisessa tilanteessa, jossa hänen etuhampaansa olivat suurentuneet erään onnettoman välikohtauksen johdosta. Kalkaros muisti tilanteen hyvin, ja kuin näytelmää seuraten, hän kuuli tokaisevansa tytölle, ettei huomaa tämän hampaissa mitään eroa entiseen. Hermione tuijotti kiveä tuimasti, eikä tuon tilanteen uusinta tuntunutkaan liemimestarista enää niin suloiselta.

Kuvat lipuivat pitkin kiven pintaa. Seuraavassa kohtauksessa Hermione näki Draco Malfoyn taikaeläintenhoidontunnilla. Draco suolsi suustaan tavanomaisia solvauksiaan, joiden kohteena olivat Hagrid ja häntä puolustavat ystävykset. Hermionen ylähuuli alkoi nykiä hienoisesti kun hän kuunteli Dracon haukkuvan Hagridia typeräksi, vähäjärkiseksi ääliöksi ja häntä itseään majavahampaiseksi ja pyrkyrimäiseksi kuraveriseksi. Hermionen kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen pyyhkäistessä nopeasti otsalleen valahtaneet hiukset taaksepäin Kalkaros saattoi erottaa tytön otsasuonen sykkivän kiihtyvällä nopeudella. Ensimmäinen isku osui keskelle Malfoyn vahingoniloista naamaa. Sitten Kalkaros näki kivessä Rita Luodikon maireasti hymyilevät kasvot, muttei kuullut sanoja, kun Hermione potkaisi kiveä karate-tyyppisellä potkulla.

Hermionen yllätykseksi kivi ei tuntunut lainkaan kovalta, vaan kuin hiekalla täytetty säkki, se otti iskut vastaan tyydytystä tuottavalla jämäkkyydellä. Hän iski jälleen nyrkillään, ja vaikutti siltä, kuin kuvien tahti ja äänenvoimakkuus vain olisivat yltyneet jokaisesta kosketuksesta. Kuvat ja tilanteet vaihtuivat nopein leikkauksin ja nostattivat Hermionesta yhä uusia aggressiivisia purkauksia. Kalkaros astui tytön toiselle puolelle, muttei irrottanut silmiään hetkeksikään tuosta hengästyneestä, hapsuhiuksisesta raivottaresta, jonka otsalle hiki oli liimannut muutamia suortuvia. Hän ajatteli tytön saaneen jo tarpeekseen ja oli taikasauva ojossa lopettamassa kiveen asettamaansa loitsua, kun hän huomasi Hermionen kasvojen kalvenneen ja näki tämän äkisti jäykistyneen asennon. Ärsyttävän tuttu miehen ääni huudahti haastavasti kiven pinnasta: "Älä viitsi, pystyt parempaankin!", ja hän näki Bellatrix Lestrangen sinkoavan punaisen valosuihkun suoraan keskelle Sirius Mustan rintaa voitonriemuisesti kirkaisten.

Hermione hakkasi ja potki noiden vihattujen kasvojen kuvaa silmittömän raivon vallassa. Hänen kyntensä olivat painuneet kämmenten sisään ja ohuet verivanat valuivat pitkin hänen ranteitaan. Tunto oli kadonnut hänen valkoisiksi puristetuista nyrkeistään jo aikaa sitten, mutta hän ei pystynyt lopettamaan. Hillitön viha ravisti hänen kehoaan niin, että hän tunsi hajoavansa tuhansiksi sirpaleiksi ja sinkoutuvansa tummuneelle yötaivaalle metsän ylle. Etäisesti hän kuuli eläimellistä ulvontaa ja ajatteli jollain aivojensa osalla ihmissusien olevan lähistöllä. Hermione ei piitannut niistä, hän ei piitannut enää mistään muusta kuin siitä, että saisi tuhotuksi tuon vihatun olennon. Jostain äärettömän syvältä hänen sisimmästään lähti kumpuamaan hallitsematon huuto, jota hän ei pystynyt vaimentamaan eikä lopettamaan.

Äkkiä hän tunsi jonkun tarttuvan häntä käsivarsista ja puristavan lujasti, kuin pidelläkseen häntä koossa. Hermionen mieli tuntui kieppuvan ympäri, ja häntä oksetti, mutta silti hän jaksoi taistella vastaan tuota uhkaavaa hahmoa. Hän yritti rimpuilla ja potkia, mutta vahvat kädet tekivät yritykset turhiksi, ja hetken päästä Hermione huomasi vapisevansa ja korisevansa painettuna niin lujasti vasten liemimestarin rintaa, että hänen jäsenensä herpaantuivat ja muuttuivat suunnattoman painaviksi. Hän tunsi olevansa todella väsynyt. Kalkaros puristi tyttöä lujasti vasten itseään ja Hermione kuuli hänen lausuvan jotain hänen ohimonsa korkeudelta, "Hyvä tyttö, noin sitä pitää." Pehmeät sanat tuntuivat kietoutuvan Hermionen ympärille kuin lämmin huopa, ja hänen sydämestään kohosi syvä nyyhkäisy. Kuin vastaukseksi Kalkaros tiukensi hetkeksi otettaan, ja Hermione tunsi kuinka jotain hänen sisällään murtui. Valtavan suuret, kosteat kyyneleet alkoivat vyöryä nyyhkytysten ja tärinän saatellessa niitä ulos hänen sielustaan.

Hermionella ei ollut aavistustakaan kuinka kauan he olivat seisoneet siinä heitä ympäröivän liekkiringin ollessa ainoana valon lähteenä koko metsässä. Ei täysikuuta, ei ihmissusia… Hermione tajusi ja hymyili surullista sisäänpäin kääntynyttä hymyä. Uttukyyhky kuului pulputtavan jossain läheisessä puussa ja pari nenä-äänistä peippoa höpötteli keskenään ruohikossa. Nyyhkytysten tasaannuttua Hermione tuli kiusallisen tietoiseksi itsestään ja siitä tosiasiasta, että hän seisoi yksin keskellä pimeää ja vaarallista metsää, takertuneena paikoilleen jähmettyneeseen taikajuomien opettajaansa. Hetkeksi tilanteen kiusallisuus tuntui olevan käsin kosketeltavampaa kuin kivi, joka oli äsken saanut ottaa vastaan Hermionen tunteen purkaukset.

Kalkaros rykäisi tavalla, joka kertoi että juhlat olivat nyt ohi, ja Hermionen olisi parasta irrottaa kätensä hänen vyötäisiltään, ellei halunnut että ne katkaistaan. Hän katsoi ilmeettömästi Hermionen itkusta turvonneita kasvoja ja kaivoi taskustaan valkoisen kangasnenäliinan. Häpeä ja inho tulvahti Hermionen entisestään punakoille kasvoille, kun hän huomasi kosteat laikut ja irvokkaan räkävanan professorinsa aina niin moitteettoman siistin mustan sarkatakin rinnanpieluksissa. Hermione painoi nenäliinan kasvoilleen ja niisti äänekkäästi. Hetken aikaa hän epäröi mitä märälle käytetylle nenäliinalle pitäisi tehdä. Sen palauttaminen tällaisena professori Kalkarokselle ei tuntunut hyvältä ajatukselta, joten hän sulloi sen taskuunsa ja kiitti hiljaa sen lainaamisesta.

Täydellisen hiljaisuuden vallitessa he kulkivat rinnakkain kapeaa polkua pitkin ulos metsän siimeksestä ja märän ruohikon poikki koulun pääovelle. Puhumatta sanaakaan he nyökkäsivät toisilleen hyvästien merkiksi, ja Hermione pujahti valvojaoppilaitten huoneisiin vievään portaikkoon. Kalkaros seisoi pääoven tuntumassa vielä jonkin aikaa, ja kun Hermionen arkaa kissaa muistuttanut hahmo oli kadonnut näkyvistä, hän lähti kävelemään raskain askelin kohti omaa huoneistoaan.

Huomisesta eteenpäin: ei Grangeria, hän toisteli mielessään kuin mantraa ja kulki eteenpäin käytävällä.