Luku 12 – Omituisten otusten talo

Hermione istui pitkästä aikaa Kalmanhanaukio 12:n keittiössä ja yritti pysyä mahdollisimman pirteän ja iloisen näköisenä. Ronin äiti hyöri erikokoisten patojen ja kattiloiden välillä luoden silloin tällöin äkillisen katseen Hermioneen päin, kuin yllättääkseen tämän huonovointisen näköisenä, ja siten saadakseen varmistuksen epäilyilleen.

"Hermione kultaseni, oletko varma että jaksat osallistua tähän kokoukseen. Tietenkin on ihanaa nähdä sinua taas pitkästä aikaa, ja olen niin iloinen että olet jo toipumaan päin, mutta muistathan, että voit lähteä milloin tahansa. Remus on varmaan käytettävissäsi minä hetkenä hyvänsä, jos haluat ilmiintyä takaisin Tylypahkan lähimaille."

"Kyllä Molly", oli ainoa mitä Hermione sai sanottua tuon ylihuolehtivaisen, mutta lämminsydämisen noidan pitkien puheenvuorojen väliin.

Harry oli tullut oppituntien jälkeen Hermionen huoneeseen kysymään haluaisiko hän osallistua Feeniksin killan tämän iltaiseen kokoukseen, ja siinä samassa Hermione oli jo ollut matkalla Ginnyn ja poikien kanssa Kalmanhanaukiolla sijaitsevaan salaiseen tukikohtaan. Remus, Tonks ja Ronin isä Arthur olivat halanneet häntä lämpimästi heidän saapuessa Mustien vanhaan taloon, jonka nyttemmin omisti Siriuksen läheisin jäljelle jäänyt omainen, eli hänen kummipoikansa Harry Potter. Remus oli jäänyt Siriuksen kuoleman jälkeen asumaan taloon, ja se toimi edelleen tehokkaasti Voldemortin vastaisen salaseuran päämajana. Pian talon täyttänyt yleinen hälinä ja puheensorina lakkasi ja havahdutti Hermionen tämän syvistä ajatuksistaan. Keittiön suuren pöydän ympärille oli istuutunut edellä mainittujen lisäksi myös yksi killan uusimmista jäsenistä, herra Lovekiva, ja Weasleyn hulvattomat kaksoset Fred ja George. Dumbledore seisoi Hermionen vieressä pöydän päädyssä, ja lopulta viimeisinkin puhuja hiljeni kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavanaan.

"Hyvää iltaa. Ilman pidempiä jaarituksia menen suoraan asiaan, ja –" kesken puheenjohtajana toimineen vanhan velhon lausetta eteisestä kuului vaimeita askelia, ja Severus Kalkaros ilmestyi keittiön ovelle antaen katseensa pyyhkäistä nopeasti jokaista läsnäolijaa. Hermionen kohdalla hänen katseensa pysähtyi hetkeksi, kunnes jatkoi taas kulkuaan happaman näköisesti.

"Ah, Severus, hauskaa että pystyit liittymään joukkoomme", Dumbledore sanoi ja melkein työnsi vastahakoisen näköisen professorin istumaan omalle paikalleen neiti Grangerin viereen. Kalkaros huokaisi tympeästi, mutta alistui kohtaloonsa ja istui alas.

"No niin, mihin jäimmekään – aivan, siis kaikki varmaan ovatkin jo tietoisia Cornelius Toffeen poismenosta ja siitä, että Alicia Bonnet on jo käytännössä aloittanut hänen virkansa hoitamisen. Ikäväkseni emme voi täysin iloita uudesta tavoitteellemme suosiollisemmasta taikaministeristä, sillä juuri saamiemme tietojen mukaan Viistokujalla on puolitoista tuntia sitten tapahtunut hyvin valitettava tapaus. Viisi kuolonsyöjää ilmiintyi äkkiarvaamatta Irvetan edustalla olevalle aukiolle ja surmasi umpimähkäisesti paikalla olleita ihmisiä. Tällä hetkellä kuolleita on jo 9 ja neljäätoista vakavasti loukkaantunutta hoidetaan parhaillaan Pyhän Mungon sairaalassa, vai kuinka, Tonks."

Nuori, tiukkaan tummanviolettiin t-paitaan ja nahkahousuihin sonnustautunut noita nyökkäsi päätään apeasti Dumbledoren suuntaan. Hänen normaalisti pirteän pinkit hiuksensakin vaikuttivat olevan tavanomaista vaisumman väriset.

"Tämä on hyvin vakavaa", Dumbledore jatkoi, "eikä pelkästään siksi, että viattomat ihmiset ovat saaneet surmansa, vaan siksi, että meillä ei ollut minkäänlaista tietoa, että tällaista oli ollut edes suunnitteilla." Tässä kohden hän kääntyi Kalkaroksen puoleen ja oli pitkän tovin hiljaa katsellen synkeän näköistä miestä melkein hellästi.

"Toissayönä Severus osallistui kuolonsyöjien sisäpiirin kokoukseen, ja sen yön yksityiskohdat antavat olettaa, että Voldemort on alkanut epäillä jotain. Tämä on jo kolmas tapaus, josta Severus on jätetty ulkopuoliseksi. Ja suoraan sanoen… se huolestuttaa minua kovin." Dumbledore hörppäsi vettä lasistaan ja näytti hyvin mietteliäältä.

Hermione tunsi Kalkaroksen läsnäolon oikealla puolellaan vahvasti, ja hänen vatsassaan väänsi ilkeästi. Olihan hän jo monta vuotta tiennyt, että esittäessään edelleen lojaalia kuolonsyöjää ja vakoillessaan Voldemortin toimia, Severus kulki vaarallisia polkuja ja uhmasi kohtaloaan. Koskaan aikaisemmin tämä tieto ei kuitenkaan ollut herättänyt Hermionessa etäistä kunnioitusta suurempia tunteita. Nyt tuntui kuin asia olisi yhtäkkiä valjennut hänelle koko kaameudessaan ja sen aiheuttama järkytys tuntui pudottavan hänen sydämensä pois paikoiltaan. Hermionen teki mieli poistua välittömästi keittiöstä minkä tahansa tekosyyn varjolla, mutta hän pakottautui istumaan paikoillaan kunnes kokous kaikkine vaiheineen oli ohi. Sitten hän kulki huterin jaloin kirjastoon ja käpertyi nurkassa olevaan nojatuoliin itkemään.

"Hermione, mikä on hätänä? Odotahan niin lohdutan sinua", Ronin ääni kuului kirjaston ovelta, ja muutamalla pitkällä harppauksella hän oli tullut nojatuoliin uponneen tytön luo ja kietonut kätensä tämän ympärille.

"Ei mikään", Hermione aloitti, mutta jatkoi huomatessaan että Ron ei tyytyisi tuollaisiin vältteleviin vastauksiin, "tai siis, se tuntuu vain niin kamalalta… se on niin väärin… viattomat ihmiset kuolevat", Hermione nyyhkytti, kunnes sai itsensä hillittyä. Hän pyyhkäisi päättäväisellä liikkeellä kyyneleet poskiltaan ja työnsi Ronia etäämmälle. "Olen ihan kunnossa, ei hätää", tyttö sanoi ja kohottautui ylös. Hän halusi olla nyt yksin, mutta Ron ei juuri ymmärtänyt sellaisia tarpeita, eikä Hermione jaksanut selittää sitä hänelle.

"Taidan mennä lepäämään hetkeksi", hän sanoi ja toivoi että Ron ymmärtäisi jättää hänet rauhaan. Toisessa kerroksessa oli makuuhuone, jonka Hermione oli loma-aikoina jakanut Ginnyn kanssa. Hän kulki huoneen ovelle ja oli juuri astumassa sisään, kun kuuli sieltä hiljaista puhetta. Ovenraosta kurkistaessaan hän näkin Ginnyn olevan hajareisin sängyn reunalla istuvan Harryn sylissä ja he hyväilivät ja suukottelivat toisiaan merkityksettömiltä kuulostavien sanojen lomassa.

Hermione ei olisi voinut olla yllättyneempi, vaikka hän olisi löytänyt Ginnyn Nevillen kanssa vastaavanlaisessa tilanteessa, sillä sikäli kun hän mistään mitään tiesi, niin Ginny seurusteli Dean Thomasin kanssa ja Harry ei ollut koskaan tuntenut Ginnyä kohtaan muuta kuin veljellistä kiintymystä. Jähmettyen katselemaan noita kahta omaan maailmaansa uppoutunutta rakastavaista Hermione tunsi joutuvansa suuren, kaiken alleen nielevän tyhjyyden tunteen valtaan. Se ei voinut olla kateutta, eihän hän ollut koskaan haaveillut Harrystä sillä tavalla, ja tarkemmin ajatellen Harryn ja Ginnyn suhde sopi hänelle aivan mainiosti, mutta jollain tavalla tämän herkän hetken todistajaksi joutuminen oli saattanut hänet epämääräisen tuskaiseen olotilaan.

Hermione perääntyi ovelta ja sulki sen perässään niin hiljaa, että toisiinsa syventyneet nuoret eivät huomanneet hänen koskaan siellä olleenkaan. Seuraavana käytävällä oli Tonksin makuuhuone, mutta Hermione ei uskaltanut ottaa sitä riskiä, että löytäisi sieltä violettihiuksisen ystävänsä Remuksen päältä. Mikä hemmetti näitä ihmisiä oikein vaivaa? Hermione ajatteli, edelleen hieman poissa tolaltaan, ja kulki toisen kerroksen käytävän päädyssä olevan työhuoneen ovelle.

Ikkunan edessä seisoi professori Kalkaros selkä häneen päin ja näytti katselevan ajatuksissaan ulos sateiselle kadulle. Hermionen astuessa varovasti huoneeseen mies käännähti mustaa pantteria muistuttavalla tavalla ympäri ja tuijotti hetken aikaa säikähtänyttä tyttöä suoraan silmiin. Hermione päätteli Kalkaroksen silmistä heijastuvan vastenmielisyyden perusteella, että oli viimeinen ihminen maailmassa jonka seuraa mies kaipasi, joten hän kääntyi leuka täristen takaisin käytävälle ja palasi takaisin alakerran kirjastoon toivoen ettei Ron enää olisi siellä.

Ron kuitenkin istui sohvalla selailemassa Saivartelijan vanhoja numeroita ja nähdessään Hermionen itkuisten kasvojen ilmestyvän uudelleen huoneeseen, hän pomppasi ylös ja veti tytön istumaan viereensä.

"Suretko sinä niitä kuolonsyöjien teurastamia tyyppejä, vai?" hän kysyi mutkattomaan tyyliinsä ja pyyhki karhealla peukalollaan kyyneliä Hermionen poskilta. "Onhan se tosi ikävää, mutta hei, ei sille enää mahda mitään. Turha meidän on sitä täällä murehtia." Hermione tiesi pojan tarkoittavan vain hyvää ja yrittävän lohduttaa häntä, mutta silti hän koki Ronin puheen ajattelemattomana ja itsekkäänä. Oikeastaan hän koki itsekin syyllisyyttä siitä, että hän ei niinkään surrut iskussa menehtyneitä noitia ja velhoja, vaan erästä tiettyä velhoa, joka saattaisi kohdata ennenaikaisen kuolemansa minä päivänä hyvänsä. Ja varmasti paljon julmemmalla tavalla.

Ron silitti toisella kädellä hänen hiuksiaan ja pyyhki toisella kädellä hänen taas kyynelistä kostuneita poskiaan, kunnes otti äkkiä Hermionen kasvot käsiensä väliin ja kumartui antamaan kostean suudelman hänen huulilleen. Pojan tilannetaju oli todellakin vailla vertaa. Hermione yritti tyrmistyneenä kiemurrella pois hänen otteestaan, muttei onnistunut työntämään Ronia luotaan. Yhtäkkiä hän tunsi jonkin hyvin suuren ja uhkaavan hahmon ilmestyvän kuin tyhjästä ja tempaavan pojan pois hänen kimpustaan yhdellä riuhtaisulla.

"Weasley – senkin idiootti!" Kalkaros karjaisi, ja Ron lensi kuin yliviritetty Tulisalama ulos kirjaston ovesta. Hermione ehti hädin tuskin tajuta tapahtuneen, kun raivosta puhiseva mies oli jo tarttunut häntä kädestä ja nykäissyt seisomaan vierelleen. Hermione säikähti ja ehti ajatella saavansa samanlaisen kyydityksen käytävälle kuin Ronkin, mutta sen sijaan Severus kiepautti käsivartensa tytön ympärille ja murahti ärtyneesti. Hermionen vatsassa muljahti ikävästi, ja hän tunsi tutun kieputuksen tunteen. Avatessaan silmänsä, hän huomasi Kalkaroksen ilmiinnyttäneen hänet kanssaan pois Kalmanhanaholta ja seisovansa koulunsa portin tuntumassa taikajuomien mestarinsa pidellessä häntä edelleen lujasti vyötäisiltä.

Päästämättä irti Hermionen kädestä Severus Kalkaros kulki harppovin askelin Tylypahkan linnan pääovelle ja sisälle suureen eteisaulaan. "Tarvitsisit kokopäivästä kaitsijaa", hän tuhahti taluttaen tytön valvojaoppilaitten huoneisiin vievään portaikkoon ja jatkoi, "mutta minulla on muutakin tekemistä kuin estää typeriä pikkutyttöjä joutumasta vaikeuksiin. Hyvää yötä neiti Granger."

"Kiitos, sir", Hermione sai sanotuksi ja juoksi pyörällä päästään kyyneliään pidätellen oman huoneensa turviin.