Luku 14 – Kahlitsematon voimavara

Raivokas sade takoi Tylypahkan linnaa kuin meren aallot Nooan arkkia. Suuret pisarat hakkasivat ikkunoita jättimäisten vetisten nyrkkien tapaan, ja kumea pauhu kantautui peltisiä hormeja pitkin aina linnan alimpiin kellarikerroksiin saakka. Severus Kalkaros makasi nihkeisiin lakanoihinsa kääriytyneenä sängyssään ja raotti toista silmäänsä varovasti. Veitsen viillolta tuntuva kipu iski hänen ohimoonsa, ja hän päätti olla kokeilematta samaa uudestaan ainakaan muutamaan tuntiin.

Syökööt aamiaisensa ilman minua. Mikäli poissaoloani edes huomataan, kukaan ei varmasti sure puuttumistani, hän ajatteli ja yritti vaipua takaisin sinne mistä oli havahtunutkin, mutta uni oli jo paennut hänen ulottuviltaan. Palaaminen sinne oli yhtä mahdotonta, kuin ryömiä takaisin hetkessä selän takana romahtaneeseen luolaan. Severus saattoi kuulla yhä korvissaan vyöryvien kivien jylinän.

Siinä samassa toinen vihlaisu tuntui hänen päässään. Se oli kuin salama, ja sen valossa hän muisti äkisti edellisen illan tapahtumat, jotka hän oli yrittänyt huuhdella muististaan Orkneyn vanhalla maltaisella. Ehkäpä alkoholi sopii paremmin säilömiseen kuin unohtamiseen. Olisi pitänyt mieluummin loitsia unhoitus peilikuvaani, niin ei tarvitsisi nyt voida näin pahoin. Severus oli varma, että kuvotuksen tunne hänen vatsanpohjassaan ei johtunut niinkään hänen illalla nauttimastaan viskimäärästä, vaan ennen kaikkea siitä vastenmielisestä asiasta, että hän oli ollut vähällä, aivan liian vähällä, menettää itsehillintänsä.

Olen käymässä heikoksi… Minun pitää karaista itseäni ja pitää huoli, että eilisiltainen ei pääse toistumaan.

Kuin aloittaakseen rangaistustoimenpiteet, hän nousi ylös vuoteeltaan päätään repivästä kivusta huolimatta, raahautui kylpyhuoneeseen ja meni viileään suihkuun. Kylmä vesi valui pitkin hänen kalpeaa kehoaan ja samalla kun se virkisti, se myös tuntui rauhoittavan hänen vatsahermojaan. Epämukavasta nukkumisasennosta johtuva kireys alkoi vähitellen hellittää hänen niskassaan ja suloinen tyhjyys täytti hänen mielensä.

Flash – Hermione Granger istumassa polvet ylös vedettyinä nojatuolissa. Flash – Hermione Granger jyystämässä mietteliäästi alahuultaan tuijottaen samalla kiinteästi hänen kasvojaan tietämättömänä siitä, että tämä oli huomattu. Flash – Hermione Granger hakkaamassa ja potkimassa kiveä, hiestä kosteiden hiusten liimautuessa hänen kasvoilleen. Flash – Hermione Granger painautumassa vasten hänen kehoaan heitä ympäröivien tulenlieskojen kuumottaessa hänen poskiaan. Flash – Hermione Granger juoksemassa hänen harppovien askeltensa rinnalla pitkin Tylypahkan hiekkatietä, hänen rintojensa myötäillessä pehmeästi hänen askeliaan. Flash – Hermione Granger seisomassa hänen ovellaan, katsomassa häntä kosteilla ja kutsuvilla silmillään, ojentamassa kättään häntä kohti. Flash – Hermione Granger huohottamassa nautinnosta hänen alastoman kehonsa alla hänen –

"Mitä helvettiä!" Severus huudahti ääneen säpsähtäen mielikuviaan. Kylmästä vedestä huolimatta hän tunsi kuuman veren virtaavan nivusiinsa ja synnyttävän siellä vaativan, pakottavan sykkeen joka odotti vapautustaan. Siitä välittämättä hän käänsi veden entistäkin kylmemmälle ja seisoi ihoa pisteleviä jääpuikkoja muistuttavan suihkun alla niin kauan, kunnes hänen ihonsa oli muuttunut läikikkään punaiseksi, hänen huulensa sinivalkoisiksi ja itsepäinen jäsen hänen jalkojensa välissä oli alistunut kohtaloonsa ja painanut lannistuneena päänsä alas.

Lopetettuaan itsensä ruoskimisen jääkylmällä vedellä Severus pukeutui niin nopeasti, että hänen vaatteensa liimautuivat epämukavasti hänen edelleen kosteaan ihoonsa. Sitten hän syöksyi ulos ovesta toivoen, ettei kukaan elävä olento tulisi häntä vastaan portaikossa. Hän harppoi kolme askelta kerrallaan ja tuskin kuuli sitä säädytöntä moiteryöppyä jonka lihavan munkin haamu päästi suustaan, kun hän pyyhälsi viidennessä kerroksessa suoraan sen lävitse. Poistaessaan lukko- ja suojausloitsuja puutarhansa ovelta hänen kätensä vapisi. Ja kun hän astui sisään salaiseen valtakuntaansa, kostea ja kuuma ilmavirta tulvahti hänen kasvoilleen.

Puutarha tuntui elävän omaa rauhallista elämäänsä. Mehiläiset ja perhoset risteilivät sen lukemattomien kukkien välisillä hunajaisilla valtateillä. Severus tunsi välittömästi sen rauhoittavan vaikutuksen. Tuntui lohdulliselta ajatella, että kaikki oli ennallaan. Kimalaiset kantoivat kiulujaan ja kirsikankukat kukkivat välittämättä edessään olevasta vääjäämättömästä tuhosta, mitä hedelmäksi kasvaminen niille merkitsi.

Hän istui suuren, pyöreän, sammaleen peittämien kivien muodostaman suihkulähteen reunalle ja katseli vedenpinnassa väikkyvää heijastustaan. Ruma mies. Sairaalloisen kalpeat kasvot, suuri, alaspäin osoittava nenä ja katkeraan ilmeeseen jähmettyneet ohuet huulet. Hänen mustat hiuksensa roikkuivat raskaina hänen olkapäillään ja vain korostivat kasvojen kalvakkuutta entisestään.

Tuijottaessaan veteen hänet valtasi syvä lohduttomuuden tunne ja hän olisi halunnut liukua sen kupariseen syvyyteen. Hän tunsi suurta vetoa antaa itsensä vajota hitaasti pohjalle. Hän halusi antaa veden lipua hänen päällään ja tuntea sen ympäröivän hänet kokonaan. Tuntea sen sulkevan hänet sisäänsä, ympäröivän hänen kehonsa kaikkialta, täyttää hänen suunsa, keuhkonsa…

Mielikuvat lipuivat hänen ajatuksissaan raskaina kuin hautajaissaattue. Hän oli niin ahtaalla, eikä tiennyt kumpi oli pahempaa; se, että tilanne jatkuisi ennallaan, vai että kaikki vihdoinkin loppuisi. Epävarmuuden tunne kalvoi vastenmielisenä kuin kasvain hänen vatsassaan, ja sen ytimessä sykki aavistus siitä, että seuraava kokous kuolonsyöjien kanssa tulisi olemaan hänen viimeisensä.

Lähteen yläpuolella kasvava valkokukkainen villiomenapuu oli varistanut kukkia veteen ja ne kerääntyivät hiljalleen Severuksen kuvajaisen ympärille kuin seppele. Tämän nähdessään hän tunsi kylmän väristyksen kulkevan pitkin selkäänsä ja hän kauhaisi kukat käteensä ja viskasi ne hieman ponnettomasti maahan. Severus ei tarvinnut Sibylla Punurmiota parempia näkijänlahjoja tietääkseen, että jotain ratkaisevaa oli tapahtumassa. Jotain, mikä muuttaisi kaiken ikiajoiksi. 

*

Hermione piti huolen siitä, että etsi taikajuomien professoria katseellaan vain silloin, kun Malfoy oli keskittyneenä johonkin muuhun kuin hänen toimiensa tarkkailemiseen. Poika tuntui suorastaan vainoavan häntä. Paljastumisen pelossa Hermione ei uskaltanut edes ajatella mitään Draco Malfoyn haaleiden silmien hakiessa hänen katsettaan.

Tyrmissä sijaitsevan huoneen ovella tapahtunut kohtaus tuntui oudolta unelta. Sellaiselta, jota ei voi unohtaa, joka heijastaa sävynsä koko seuraavaan päivään, mutta jonka tarkoitusta on mahdotonta ymmärtää. Hermione tunsi oudon kiihtymyksen valtaavan hänet muistaessaan sen läpitunkevan katseen liemimestarinsa silmissä. Kalkaros oli ollut oikeassa. Se, mitä hän oli tehnyt, oli todella anteeksiantamattoman ajattelematonta ja typerää. Onneksi Harry eikä Ron tiennyt hänen yöllisestä seikkailustaan mitään. Jos se olisi levinnyt yleiseen tietoon, hän ei olisi enää kehdannut katsoa ystäviään silmiin. Hermione tiesi, etteivät he olisi ymmärtäneet. Eihän hän ymmärtänyt itsekään miten oli päätynyt toteuttamaan jotain niin järjetöntä ja… vaarallista.

Ilmeisesti ne monet tunnit Kalkaroksen seurassa, jolloin mies oli vain täyttänyt velvollisuuttaan hänen kuntoutuksestaan vastaavana henkilönä (Hermione yritti muistuttaa tuota jatkuvasti itselleen), olivat tuudittaneet Hermionen väärään uskoon. Miten hän olikin saattanut unohtaa Kalkaroksen olevan alun perin kuolonsyöjä; sadistinen, julma ja kylmäverinen, eikä mikään herttainen olkapää, jolta voisi odottaa ystävällisyyttä, saati lämpöä, työtuntien ulkopuolella. Hermione hätkähti ajatuksiaan: Mikä ihme minut on saanut kuvittelemaan että alun perinkään olisin koskaan saanut häneltä ystävällisyyttä tai lämpöä. Hän on kyllä käyttäytynyt minua kohtaan asiallisesti ja kohteliaasti näiden viikkojen aikana, mutta olen Lunaakin pahempi höyrypää mikäli alan kuvitella sen sisältäneen mitään muuta kuin yrityksen täyttää Dumbledoren asettaman tehtävän.

Hermione tunsi itsensä typeräksi ja nöyryytetyksi ja päätti viettää koko päivän kirjastossa sen sijaan, että olisi osallistunut loitsutunnille muiden mukana. Keskittyminen tuntui aivan liian tuskalliselta, ja sitä paitsi, itsenäinen opiskelu olisi loppujen lopuksi paljon hyödyllisempää kuin sellaisten loitsujen kertaaminen, jotka hän oli osannut suorittaa täydellisesti jo kolmannesta luokasta lähtien.

Kirjasto oli hiljainen, ja Hermione tunsi tutun turvallisuudentunteen alkavan päästä voitolle, kun hän nosti painavat oppikirjat eteensä kolmeen pinoon ja alkoi selata niitä löytääkseen kohdat joita hän ei vielä osannut ulkoa myös takaperin. Vanhan paperin, nahan ja kauan sitten kuivuneen musteen tuoksu kohosi hänen valitsemansa kirjan sivuilta ja ympäröi hänet kuin ystävän kädet. Hermione veti syvään henkeä ja huomasi jännityksen alkavan hiljalleen laueta. Sen tilalle nousi nyt uusia tunteita; kiukkua ja suurta häpeää. Outo ristiriitainen olo velloi hänen sisällään kuin kaksipäinen lohikäärme. Toisaalta hän tunsi valtavaa tarvetta juosta siltä istumalta koluamaan koko linna läpikotaisin, jotta hän löytäisi Kalkaroksen ja voisi… no, edes nähdä hänet… ja ehkä selittää jotain. Ja yhtä aikaa hänestä tuntui, ettei voisi enää koskaan katsoa miestä silmiin. Ei sen jälkeen, miten typerästi hän oli käyttäytynyt, mennyt kutsumattomana ja täysin epäsäädylliseen aikaan hänen ovelleen ja sitten juossut pakoon kuin pelästynyt peura. Sillä hän todellakin oli pelästynyt, ja sen muisto sai hänen pulssinsa kiihtymään uudelleen, mutta nyt, kirjaston turvallisessa ympäristössä hänen oli pakko myöntää, että tällä kertaa kyse ei ehkä enää ollutkaan pelkästä pelosta.

Hermione vietti kirjastossa kuusi tuntia, ja vähän väliä hänen silmiensä eteen piirtyi kuva miehestä, jonka käärityt paidanhihat ja avonaiseksi jätetty kaulus kutsuivat koskettamaan tuota yleensä niin tarkoin peitettyä ihoa, jota ne nyt kiusallisesti tarjosivat katsojalleen. Hän sai luettua satunnaisia lauseita taikajuomien oppikirjastaan, mutta huomasi jatkuvasti ajatustensa rakentelevan toinen toistaan epätyydyttävämpiä selityksiä, joista mikään ei täysin tuntunut selittävän illan tapahtumia ja Kalkaroksen omituista käytöstä häntä kohtaan. Se, mitä mies oli hänelle sanonut, ei suinkaan ollut vaikeasti ymmärrettävää tai kummallista, vaan hymy, joka oli hetken aikaa karehtinut hänen huulillaan ja nostattanut samalla joukon käsittämättömän voimakkaita tunteita Hermionen kehossa. Ja se katse, jolla hän oli odottamattoman vieraansa keihästänyt, tuntui edelleen polttavan hänen ihollaan kuin kuuma ja alaspäin valuva vaha.

Tilanne tuntui Hermionesta sietämättömältä. Moinen epätietoisuus ja hämmennys tuntui täydellisesti tuhoavan hänen tavallisesti niin erinomaisen keskittymiskykynsä ja mielensä selkeyden. Kalkaros veti hänen ajatuksiaan puoleensa kuin suuri musta magneetti, eikä hän aikonut kärsiä siitä enää yhtään kauempaa kuin oli aivan välttämätöntä. Muistuttaen itselleen mihin tupaan lajitteluhattu oli hänet aikoinaan valinnut, hän pakkasi kirjat laukkuunsa, siivosi silppuamansa sulkakynän jäänteet kirjaston uurteiseksi kuluneelta pöydältä ja marssi päättäväisesti ulos lukusalista.