Luku 15 – Pako

Oli kulunut jo melkein kolme viikkoa, eikä Hermione ollut nähnyt vilaustakaan taikajuomiensa opettajasta oppituntien ulkopuolella. Tuntien aikana tai niiden jälkeen oli täysin mahdotonta yrittää jättäytyä kahdenkeskiseen keskusteluun Kalkaroksen kanssa, ensinnäkin hänen jokaista askeltaan seuraavien tahojen vuoksi (joista kaksi kolmesta sattui olemaan hänen parhaita ystäviään) ja toisekseen siksi, että Kalkaroksella oli tapana ajaa oppilaat ulos luokastaan kuin karja niitylle ja sulkea sen jälkeen ovet kaikilta mahdollisilta häiriötekijöiltä. Hermione arveli olevansa yksi näistä häiriöistä, joilta professori Kalkaros ilmeisesti halusi suojata itsensä, ja sen ajatteleminen teki yllättävän kipeää ollakseen tuttu asia niinkin monen vuoden ajalta.

Hermione oli löytänyt erään keskittymistä parantavan loitsun ja käyttänyt sitä päivittäin varmistaakseen sen, että juuri ja juuri saisi hyväksytyt S.U.P.E.R- kokeistaan. Opiskelu olikin ollut ainoa lohduttava asia viime viikkojen aikana. Hän huomasi olevansa täydellisen eristäytynyt ystävistään, eikä häntä niinkään harmittanut se, että hän jäi Parvatin ja Lavenderin juoruista osattomaksi, kuin se, että hän aavisteli Harryllä olevan jotain suurta ja merkittävää tekeillä, mutta että tämä ei mistään hinnasta päästäisi Hermionea osalliseksi siitä halutessaan suojella ystävänsä terveyttä. Poika oli toistuvasti poissa tunneilta, ja kun hän yritti tiedustella Ronilta mikä Harrya esti osallistumasta, ei Ron pystynyt hämmennykseltään vastaamaan mitään. Hän oli surkea valehtelija ja piti ilmeisesti parempana olla hiljaa kuin takellella sanoissaan Hermionen tarkkaavaisten silmien ja paheksuvasti tiukaksi viivaksi puristuneiden huulien edessä.

Ron oli vähitellen alkanut epäillä, että suhteesta hänen ja Hermionen välillä ei tulisi mitään. Ainakaan sellaisesta suhteesta, mitä hän kaipasi. Kyllähän hän oli aina tiennyt sen miten erilaisia he olivat. Harvasta asiasta he pystyivät olemaan yhtä mieltä, ja ehkäpä juuri se erilaisuus ja jatkuva kiusoittelu ja nahina oli ollut yksi syy miksi hänen tunteensa olivat olleet niin voimakkaita tyttöä kohtaan. Mutta vakavasti ajatellen, kuka kestäisi sellaista pidemmän päälle. Ron ainakin halusi kotonaan keskittyä rentoutumiseen ja hauskanpitoon, eikä maailman eettisiin tai moraalisiin ristiriitoihin. Eikä häntä kiinnostanut istua nenä kiinni kirjassa, saati kuunnella toisen loputtoman pitkiä referaatteja teoksista, joita hän ei ollut lukenut eikä tulisi koskaan lukemaankaan, ellei joku langettaisi häneen harvinaisen tehokasta komennuskirousta. Paljon mieluummin hän pelasi huispausta, puhui huispauksesta, oli seuraamassa huispausottelua tai… no, paremman puutteessa vaikka luki huispauksesta. Hermione ei pitänyt edes lentämisestä. Ei, niin suuttunut kun hän pikkusiskolleen olikin ollut suorien sanojen latelemisesta hänen kasvoilleen, oli Ronin myönnettävä, että Ginny oli oikeassa. Ei heillä olisi ollut tulevaisuutta yhdessä, vaikka Hermione olisikin heittäytynyt auliisti hänen käsivarsilleen.

Ginny oli seurustellut Harryn kanssa jo muutaman kuukauden, ja vaikka he olivat aina ystävällisiä ja huomaavaisia Ronia kohtaan, ei hän voinut olla tuntematta itseään ulkopuoliseksi heidän seurassaan. Harry ja Ginny tuntuivat olevan hyvin tasavertainen pari. He olivat molemmat itsenäisiä, voimakkaita, uteliaita ja elämänhaluisia, ja rakkaus heidän välillään oli syvää ja vilpitöntä. Sitä paitsi, mikä tärkeintä, he molemmat olivat hulluina huispaukseen. He jopa pelasivat samassa joukkueessa, ja oli uskomatonta seurata sitä saumatonta yhteistyötä, mitä taivaalla tapahtui, kun nämä kaksi päästettiin irralleen yhtä aikaa. Ron oli tietenkin mielissään siitä, että kaksi hänelle niin tärkeää ihmistä olivat löytäneet toisensa (eikä häntä haitannut sekään, että rohkelikot olivat voittaneet ylivoimaisesti jokaisen ottelun sinä vuonna), ja he tuntuivat aidosti kunnioittavan ja ihailevan toisiaan. Suoraan sanoen, he tuntuivat lähes palvovan toisiaan. Ja vaikka he olivatkin aina hyvin asiallisia hänen seurassaan eivätkä koskaan esimerkiksi suudelleet hänen nähtensä, niin se lämpö, minkä saattoi tuntea hohkaavan heidän suunnastaan kun he istuivat samassa nojatuolissa oleskeluhuoneessa, ja ne pienet, lähes huomaamattomat hipaisut, katseet, hymyt ja nauruntirskahdukset kun toinen sanoi jotain, minkä syvempää merkitystä Ron ei voinut tietää, kirpaisivat häntä syvältä. Eikä hän tarvinnut paljoakaan itsetutkiskelua ymmärtääkseen, että enemmän kuin mitään muuta, hän halusi osalliseksi samanlaisista asioista. 

*

Päivä päivältä aurinko vaikutti hinaavan itseään vielä vähän korkeammalle, ja kävellessään pitkin Tylypahkan tuoreena viheriöivää nurmikenttää, Hermione saattoi tuntea paitansa kostuvan ja tarttuvan kiusallisesti hänen selkäänsä paksujen kaapujen alla. Hän oli lukenut koko päivän, tai ainakin hän oli istunut kirjastossa avonainen kirja edessään, ja elleivät hänen aivonsa olisi olleet niin sulavasti rasvatut, hänen pääkopastaan olisi varmasti kuulunut kova ritinä ja ratina. Eikö se siis kertonut riittävästi siitä, että hän opiskeli täydellä teholla? Totta puhuen, Hermione ei edes muistanut oliko hän lukenut numerologiaa vai muodonmuutoksia. Hänen aivonsa askartelivat nyt paljon tärkeämmältä tuntuvan pähkinän kimpussa.

Muutaman päivän mietittyään hän oli vihdoin pystynyt myöntämään itselleen asian, jonka oli tiennyt koko ajan. Vähemmälläkin älyllä varustettu ihminen pystyi tuntemaan, mitä Kalkaros oli ajatellut katsellessaan häntä sillä tavalla ja lopulta komentaessaan hänet katoamaan valonnopeudella. Ei, se ei ollut mikään arvoitus koskaan ollutkaan, vaan se, mitä sen tilanteen mahdollisen vaihtoehtoisen lopun ajatteleminen hänessä sai aikaan. Mitä jos hän ei olisikaan lähtenyt? Mitä jos hän olisi astunut sisään, kurottanut kättään vain hiukkasen enemmän eteenpäin? Mitä jos hän olisi…

Hermione riisui mustan koulukaapunsa, asetteli sen huolellisesti rantapenkereelle ja istuutui. Aurinko kimmelsi järvenpinnalla niin kirkkaasti, että sen melkein saattoi kuulla kirkuvan. Hermione kohotti sormensa ohimoilleen ja paineli matami Pomfreyn neuvomia pisteitä pyörivin liikkein. Päänsärky oli alkanut taas, eikä hän ollut pystynyt nukahtamaan ilman lääkitystä muutamaan iltaan. Sen ajatteleminen sai vatsassa tuntuvan solmun tiukentumaan, ja Hermione kellahti makuulleen huokaisten syvään. Sen sijaan, että hän olisi pystynyt nauttimaan auringon lämmöstä, hän tunsikin äkillisen kylmän aallon pyyhkäisevän ylitseen. Hän kääntyi katsomaan ympärilleen ja huomasi sivullaan olevan pensaan takana jotain tummaa. Hermione tunsi aistiensa valpastuvan ja ilman ikään kuin tiivistyvän ja kihelmöivän hänen ympärillään. Hän saattoi pikemminkin tuntea kuin nähdä tuon pensaan suojissa seisovan hahmon tarkkailevan häntä.

Hermione veti taikasauvansa esiin ja juuri kun hän oli käyttämässä sitä selvittääkseen salaisen seuralaisensa henkilöllisyyden, Harry ja Ginny pyyhälsivät luudillaan hänen luokseen ja jarruttivat täsmälleen yhtä aikaa, tehden rinta rinnan samanlaiset käännökset, että olisi voinut luulla heitä yhdeksi ihmiseksi.

"Mukava nähdä sinuakin ulkona välillä, Hermione", Ginny puuskutti posket punaisina.

"Haluatko kyytiin? Ilma on niin kirkas, että tähtitornin korkeudelta näkee Tylyahoon saakka", kysyi Harry ja paineli tuulen tuivertamaa hiuskuontaloaan litteämmäksi, vailla toivottua tulosta.

"Hei Ginny, ja kiitos Harry houkuttelevasta tarjouksesta, mutta kuten tiedätte, viihdyn paremmin jalat maassa." Hermione yritti pälyillä ystäviensä huomaamatta pensaan suuntaan, mutta vaikutti siltä, että kuka tahansa siellä olikin ollut, oli ottanut jalat alleen noiden elävien komeettojen saapumisen aikaan.

Hermione oli hieman harmissaan siitä, että hänen ystävänsä olivat kirjaimellisesti tupsahtaneet taivaalta niin kriittisellä hetkellä, mutta hän oli myös iloinen, että häntä kuukausia vaivannut kireys ja ärtymys oli poissa. Itse asiassa, hänestä oli oikein mukavaa rupatella niitä näitä ja nauraa välillä makeasti Ginnyn jutuille. Tytöllä oli paras huumorintaju, minkä Hermione tiesi. Ronkin oli vitsikäs, mutta hänen juttunsa olivat liian usein niin yksioikoisia ja ajattelemattomia, että hän ennemminkin tahtomattaan loukkasi kuin huvitti. Fred ja George olivat tietenkin aivan oma lukunsa, mutta heiltä puuttui se objektiivisuus, viileän älyllinen huomiokyky ja sydämellinen lämpö jolla Ginny asioita tarkasteli.

Hermione tunsi suurta kiusausta kysyä Harryltä suoraan mitä tämä oikein puuhasi ja mikä tilanne Voldemortin suhteen tällä hetkellä oli, mutta kun hän katseli rennosti kaapunsa päällä, pää pojan sylissä makaavaa Ginnyä, niin hän tunsi kurkussaan palan, joka ei voinut päästää ohitseen mitään niin suurta ja raskasta asiaa. Harry juoksutti hellästi sormiaan Ginnyn lämmintä kuparia hohkaavien hiusten läpi, ja Hermione saattoi tuntea kihelmöintiä vain ajatellessaan miten ihanalta sen täytyi tuntua. Ginny katsoi ylöspäin Harryn kasvoihin ja virnisti tavalla, joka sai punan nousemaan pojan kasvoille.

Kun Hermione käveli yksin kohti linnan pääsisäänkäyntiä, hän tunsi itsensä tyhjäksi ja surulliseksi. Vilkaistessaan ylöspäin hän saattoi nähdä kuinka kaksi luutaa hävisi matkustajineen sisään tähtitornin ikkunasta. Eteisaulassa hän oli törmätä Draco Malfoyhin, joka oli vauhdista päätellen kiirehtimässä ulos pääovesta pakoon Pansy Parkinsonia, joka sihisi ja sätti poikaa yrittäen pysytellä tämän tahdissa. Hermionen huomattuaan he molemmat jähmettyivät paikoilleen ja hiljenivät. Malfoy käytti tilaisuuden hyväkseen ja livahti ulos ovesta hämärtyvään iltaan, kun taas Pansy näytti yrittävän tiivistää niin paljon vihaa, ylenkatsetta ja halveksuntaa kuin yhteen katseeseen oli mahdollista sisällyttää, ja sinkosi sen sitten Hermionen suuntaan. Hermione kohotti kulmiaan hämmästyneenä ja katseli kun Pansy marssi nokka pystyssä takaisin sinne mistä oli tullutkin.

Oman huoneensa rauhassa Hermione huomasi taas ajatuksiensa alkavan kiertää samaa, tuttua rataa. Hän huomasi, että vaikka oli syönyt kevyen päivällisen jo yli neljä tuntia sitten, hän ei ollut pienimmässäkään määrin nälkäinen. Päätettyään jättää iltapalan väliin, hän suuntasi kohti valvojaoppilaiden suurta ja ylellistä kylpyhuonetta. Lämmin laventelikylpy ei ehkä riittäisi saamaan häntä uneen, mutta ainakin se toisi hieman lohtua hänen olotilaansa.

Kun hän oli saanut riisuuduttua ja harjattua hiuksensa auki, hän liukui kokonaan miedosti Provencen laventelilta tuoksuvaan kylpyyn. Hän antoi veden lipua päälleen, sillä hän halusi tuntea sen ympäröivän hänet kokonaan. Hetken päästä hän nosti kasvonsa pintaan ja keskittyi rentouttamaan jokaisen lihaksensa. Hän ehti päästä tietoisessa rentoutusharjoituksessaan vain vasempaan reiteen saakka, kun mielikuva mustiin pukeutuneesta miehestä nousi hänen silmiensä eteen todellisena ja väkevänä. Hermione ei jaksanut taistella sitä vastaan, vaan antoi kuvanauhan pyöriä mielessään keskeytyksettä. Kylpy alkoi ilmeisesti vaikuttaa, ja hän tunsi lämpenevänsä syvintä sopukkaansa myöten. Miehen mustat silmät piirtyivät yhä uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä, ja hän hätkähti muistaessaan virnistyksen miehen huulilla. Se oli täsmälleen samanlainen ilme, minkä Ginny oli aiemmin päivällä suonut Harrylle ennen heidän pikaista lähtöään ja katoamistaan Tähtitornin suojiin.

Kylpy oli todellakin ollut avuksi. Hermione tunsi suorastaan sykkivänsä lämpöä, ja hänen ihonsa oli hellä kuin kiihkeiden hyväilyjen jälkeen. Maatessaan yksin sängyssään hän ei kuitenkaan voinut olla pyörittelemättä erilaisia spekulaatioita suuntaan ja toiseen. Luonteensa mukaisesti hän olisi ensisijaisesti halunnut kohdata Kalkaroksen suoraan kasvotusten puhuakseen asiat selviksi. (Mitkä asiat? hän toisinaan ihmetteli itsekin.) Mutta sikäli kun sellaiseen tilaisuuteen ei näyttänyt tulevan mitään mahdollisuutta, hän lopulta taipui lähestymään asiaa kiertoteitse. Hän nousi vikkelästi sängystään, kietaisi kaavun yöpaitansa päälle ja pujahti portaikkoon vievään käytävään mennäkseen postipöllöjen torniin hoitamaan asian. 

*

Severus istui puoliksi maahan vajonneen kivipaaden päällä illan hämärtämän aukean keskellä. Hän saattoi tuntea meren kostean suolaisen tuoksun nenässään ja tiesi, että he olivat jossain koillisen rannikon tuntumassa. Viisi mustiin hupullisiin kaapuihin ja valkoisiin ilmeettömiin naamioihin pukeutunutta henkilöä seisoi puolikaaressa hänen takanaan, kumartuneena kuuntelemaan heidän keskellään olevan, lähes kasvottoman ja jotenkin etäisesti matelijaa muistuttavan miehen sanoja. He olivat juuri lopettaneet lyhyen, vain lähimmälle sisäpiirille tarkoitetun kokouksen ja kävelleet ulos ikivanhasta holvimaisesta rakennuksesta, kun Voldemort oli laskenut hämähäkkimäisen ohuet sormensa Severuksen olkapäälle ja ohjannut hänet istumaan vanhan muistomerkin reunalle.

Kolme tuntia aiemmin Severus oli ollut yksityisessä kattopuutarhassaan lukemassa, ilo josta hän nykyään niin harvoin enää saattoi nauttia, kun pääkallomerkkiä hänen kädessään oli alkanut pakottaa niin sanoinkuvaamattoman tuskallisesti, että hetken hän jo kuvitteli itse Pimeyden lordin yrittävän ryömiä sen läpi hänen luokseen. Kirja singahti kauas hänen käsistään, ja hetken aikaa hän oli taipuneena kaksin kerroin vasemman käsivartensa päälle, niin kuin painamalla sitä riittävästi hän saisi sen vaativan jomotuksen perääntymään ja luikertelemaan takaisin sinne mistä oli lähtöisinkin. Vuosien kokemuksen kouluttamana Severus kuitenkin tiesi paremmin, eikä jäänyt odottelemaan ihmettä tapahtuvaksi.

Hän kaappasi penkin selkämyksellä lojuvan viittansa mukaansa ja syöksyi kohti Dumbledoren toimistoa, joka oli huomattavan paljon lähempänä kuin hänen oma huoneistonsa. Haudanvakavana ja sanomatta sanaakaan Dumbledore katsoi, kun Severus katosi hänen tulisijastaan. Tästä hän oli hyvin kiitollinen. Vaikka toisinaan vanha velho saattoi olla tuskastuttavan monisanainen, hän kuitenkin tiesi aina milloin oli parasta pysyä vaiti.

Päästyään huoneeseensa Severus kutsui valkoisen maskin ja hupullisen kaavun luokseen ja sulloi ne pieneksi mytyksi kainaloonsa. Tähän aikaan illasta oppilaita oli vielä liikkeellä, eikä hän halunnut ottaa sitä riskiä, että tulisi nähdyksi kuolonsyöjien pukimissa. 

*

Monet olivat miettineet, miten ruipelo ja sisäänpäin kääntynyt Severus Kalkaros oli pysynyt hengissä näinkin kauan. Hän oli ollut vain 16-vuotias ottaessaan pimeyden piirron, ja hänen käsivartensa oli ollut niin kapea ja ohuen kelmeän ihon peitossa, että Voldemort oli ajatellut pojan kestävän vain enintään muutaman vuoden. Mutta se sitkeys ja periksiantamattomuus, joka oli loistanut hänen vakaassa katseessaan, oli lopultakin osoittautunut vahvemmaksi tekijäksi, mitä kukaan oli osannut ennalta arvella. Severuksella ei ehkä ollut atleettista kehoa ja kaiken alleen jyräävää voimaa kehossaan, mutta hänellä oli sitäkin enemmän järkeä ja terävä analyyttinen mieli, joka pystyi salamannopeisiin ja tarkkoihin päätelmiin paljon ennen muita.

Ja nyt hän nousi vaivihkaa ylös kalmaiselta istuimeltaan, katseli syrjäsilmällään vanhan, kauan sitten hylätyn katedraalin kosteudesta vaurioituneita seiniä, viittä hitaasti ympärilleen kerääntyvää kuolonsyöjää ja Pimeyden lordin mittailevaa, punaisena hohkaavaa katsetta... ja juoksi.

Severus Kalkaros juoksi niin lujaa kuin henkensä edestä pakenevan, pelon ja adrenaliinin siivittämän miehen on mahdollista juosta. Lukemattomat kiroukset kaikuivat hänen korvissaan, ja vihreät ja punaiset valonsäteet sinkoilivat hänen ympärillään, kun hän yritti väistellä edessään olevia esteitä parhaansa mukaan. Kivet ruhjoivat hänen jalkojaan ja oksat repivät hänen kasvonsa verta vuotaville haavoille, mutta hän ei pysähtynyt ennen kuin hänen vatsaansa pisti, hänen keuhkonsa supistelivat ja niissä tuntui virtaavan hapen sijasta pistelevää ja syövyttävää happoa. Hän taipui kaksin kerroin puristaen molemmilla käsillään rintaansa ja kaikkoontui pois öisestä, epäystävällisten äänten täyttämästä metsästä.

Tylypahkan portti ei ollut koskaan näyttänyt kutsuvammalta, kauniimmalta ja turvallisemmalta rujosta goottilaisesta koristelustaan huolimatta. Severus painoi kätensä sen kylmää ruosteista pintaa vasten ja työnsi sitä auki vain sen verran, että hän mahtui ujuttautumaan sivuttain sen läpi koulun turvalliselle maaperälle. Yhä hengästyneenä, sydän takoen kuin hysteerinen rumpali, hän raahasi vihlovia jalkojaan perässään ja ennemminkin romahti kuin käveli portaat alas tyrmään.

Luokkahuoneeseen päästyään Severus kuuli outoa kurluttavaa ääntä ja tunsi taas adrenaliinin syöksähtävän suoniinsa. Hän oli valpas ja jäntevä kuin suuri musta kissa, joka pimeydestä huolimatta rekisteröi herkistyneillä aisteillaan kaiken ympärillään tapahtuvan. Kohottaessaan huoneistonsa ovea peittävää kuvakudosta, hyvin läheltä hänen oikealta puoleltaan kuului huudahdus, ja Severus sananmukaisesti hypähti säikähdyksestä ilmaan. Keltaiset suuret silmät möllöttivät hänen edessään, ja olennon päästämä hiljainen kujerrus sai Severuksen naurahtamaan helpotuksesta. Pöllö istui seinällä olevan soihdunpidikkeen päällä ja kallisteli päätään puolelta toiselle kuin mittaillakseen, oliko tulija se kenelle viesti piti välittää.

Kalkaros irrotti linnun jalkaan sidotun pienen pergamentinpalan ja hätisti epäkohteliaisuudesta suivaantuneen linnun tiehensä.

"Menehän siitä, ei minulla ole antaa sinulle mitään. Mene ja saalista jostain itsellesi hiiri, tai mikä vielä parempaa, niin jalkapuoli rotta", Severus sihahti sille, ja pöllö katosi luokan hormia pitkin pimeyteen.

Sytytettyään tulen katosta roikkuvaan kynttelikköön Severus rullasi pergamentin auki ja luki kauniin tasaisella käsialalla kirjoitetun viestin. Pergamentti tuntui liukkaalta hänen kädessään, mikä kertoi siitä, että teksti oli loitsittu pois ja kirjoitettu uudestaan ja uudestaan lukemattomia kertoja.

Hyvä professori Kalkaros,
Kiitos kaikesta mitä olet tehnyt hyväkseni, mutta mielestäni meidän pitäisi vielä puhua.
Voisimmeko sopia tapaamisesta, minulle käy mikä ilta tahansa tällä viikolla.
Odotan yhteydenottoasi.

Kunnioittavasti,
Hermione Granger

Luettuaan ensimmäiset sanat, eli sen miten kirje oli hänelle osoitettu, pieni vino hymyntapainen karehti hetken hänen huulillaan, mutta loppua kohden se jähmettyi, ja hän viskasi viestin kylmään tulisijaansa hiiltyneiden puiden ja tuhkan keskelle.

"Ei", hän sanoin päättäväisesti kuin isä joka kieltää lastaan kurkottamasta pikkuleipäpurkille. "Ei tätä, ei nyt." Sitten hän rojahti puolittain makaavaan asentoon nojatuoliinsa ja tunsi itsensä väsyneemmäksi ja raihnaisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin elämänsä aikana.

Severus tiesi Dumbledoren odottavan häntä, mutta ajatuskin itsensä siirtämisestä rehtorin huoneeseen tuntui mahdottomalta, puhumattakaan sen raportin vastenmielisestä sisällöstä, mikä oli ennemmin tai myöhemmin paljastettava hänelle. Severus saattoi jo kuvitella pettymyksen Dumbledoren silmissä. Hän oli epäonnistunut, paljastunut ja pilannut kaiken. Eikä hän halunnut edes ajatella mitä se merkitsisi Feeniksin killalle käynnissä olevan sodan kannalta.

Lattialla lojui levyn kansi, jossa kaunis nainen hymyili estottomasti. Noidan kastanjanväriset, pörröiset hiukset laskeutuivat rennosti olkapäille, ja hän iski Severukselle silmää tämän vilkaistessa sinne päin. Siinä samassa vihreät liekit kohahtivat tulisijassa, ja Dumbledoren pää ilmestyi esiin. Severus potkaisi kantapäällään levynkannen sohvan alle ja tervehti tulijaa innottomasti.

"Saanko astua sisään?" vanha rehtori kysyi huolestunut ilme uurteisilla kasvoillaan.

"Ole hyvä vain", Severus tokaisi ja veti itsensä istumaan ryhdikkäämmin tuolissaan.

"Minusta tuntui, että olisi mukavaa vaihteeksi tulla vierailemaan sinun luonasi." Dumbledoren katse kiersi pitkin epäsiistiä huonetta, petaamatonta sänkyä ja pöydän pintaan piirtyneitä, tyhjän viskipullon vieressä olevia tahmeita renkaita. Lattialla lojuvassa lasissa surisi kärpänen, ja joukko muurahaisia nuoli puhtaaksi lasista lattialle vierähtänyttä makeaa pisaraa.

"Neiti Granger arvostaisi sitä, että et edelleenkään halua käyttää kotitonttujen palveluksia, Severus", Dumbledore sanoi hymyillen.

"Sillä ei ole mitään tekemistä neiti Grangerin naurettavan eettisen vouhotuksen kanssa, minä vain en luota niihin", mies tuhahti melkein puolustelevaan sävyyn.

"Niinpä tietenkin, aivan niin", Dumbledore sanoi ja hymyili edelleen, sitten hän jatkoi kepeään, jokapäiväistä säätilaa koskevaa keskustelua muistuttavaan sävyyn, "Voisimme kutsua matami Pomfreyn tänne, nuo avohaavat näyttävät hieman ilkeiltä."

"Ei kiitos, ei tässä ole mitään mitä en itsekin pystyisi hoitamaan", Severus sanoi ja irvisti yrittäessään nousta hakemaan uutta pullollista gramofonin viereisestä seinäkaapista.

"Taidanpa ottaa lasillisen Orkneyta, maistuisiko sinulle, Severus?" Dumbledore kysyi ja ojensi jo tyhjästä ilmasta loihtimaansa lasillista, jossa meripihkanvärinen juoma toisti yläpuolellaan lepattavien liekkien tuikkeen.

"Kiitos." Severus otti lasin ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Hetken päästä se täyttyi uudestaan, ja tällä kertaa Severus tyytyi maistelemaan sitä maltillisin ja pienin tutkivin hörpyin.

"Se on siis ohi nyt", Dumbledore totesi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

"Mihin tarvitset minua raportoimaan, jos kerran tiedät jo mitä on tapahtunut?" Severus kysyi alkaen taas valua makaavampaan asentoon nojatuolissaan. Hänen kehonsa saamat ruhjeet vihloivat ja jomottivat, eikä tuolissa tuntunut saavan sellaista asentoa, joka olisi ollut edes jotakuinkin siedettävä.

"En minä tiedä mitä on tapahtunut, mutta vaikka olenkin vanha ukkeli, niin osaan sentään vielä päätellä jotain. Ristisanatehtävien päivittäinen tekeminen pitää mielen virkeänä", vanha velho huomautti niin vakavissaan, että Severusta melkein huvitti.

"Kaikin mokomin, ole hyvä vaan ja aloita", Dumbledore viittasi häntä puhumaan.

Severus vääntelehti hieman tuolissaan etsiessään asentoa, jota voisi kestää kauemmin kuin kaksi minuuttia kerrallaan, ja Dumbledoren kasvoille nousi vilpittömästi pahoillaan oleva ilme.

"Voi, olinpa epähuomaavainen, jospa ensin hieman siistisimme sinua. Luvallasi?" Dumbledore kysyi, astui lähemmäs kärsivää miestä ja tämän nyökättyä kuljetti sauvaansa kevyesti päästä varpaisiin noin kymmenen sentin päässä Kalkaroksen kehosta. Kaikki vertavuotavat haavat umpeutuivat, mustelmat ja kuhmut häipyivät, Kalkaroksen repeytyneet ja likaiset vaatteet palautuivat yhtä moitteettomiksi kuin ne olivat olleet aikaisemminkin ja mikä parasta, lämmin hyvänolon aalto täytti Kalkaroksen mielen sekä kehon.

"Kätevää", hän henkäisi kohottaen kulmakarvojaan vaikuttuneena, kiitti rehtoria ja alkoi kertoa illan tapahtumia yksityiskohtaisesti. Hän jätti mainitsematta ainoastaan Hermionelta saamansa kirjeen ja sen, miten hän aikoi tilanteen hoitaa.