Luku 17 – Jäinen katse kantapäillä<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Läpikuultavan violetti liemi poreili vaimeasti suuressa, ikivanhalta näyttävässä noidankattilassa, ja liemen hennosti punertava höyry lämmitti Hermionen jo ennestään kuumentuneita poskia. Yksi hikikarpalo vieri hänen otsansa poikki poskelle, ja Hermione vetäytyi kauemmas kattilasta, jottei vahingossakaan olisi tullut lisänneeksi tähän ainutlaatuisen tärkeään liemeen mitään tarpeetonta. Professori Kalkaros seisoi hänen vieressään lähes hartaana, eikä hiljaisuus heidän välillään ollut lainkaan kiusallista, vaan tuntui kuin molemmat olisivat jakaneet saman, odottavan, hieman epäuskoisen, mutta piilotettua riemua tihkuvan tunteen.

"Se on valmis", Kalkaros kuiskasi yllättävän lähellä Hermionen korvaa, ja sai tytön säpsähtämään. "Professori Dumbledore oli oikeassa, en olisi pystynyt tähän ilman sinua, neiti Granger."

Hermione tunsi koko kehonsa jännittyvän ja hänen ihonsa kihelmöi ilmassa väreilevän äänen johdosta. Hän käänsi katseensa nolostuneena maahan, mutta Kalkaros painoi etusormensa lähes olemattoman kevyellä kosketuksella hänen leukansa alle ja kohotti tytön kasvot itseensä päin. Hermione tunsi sydämensä hakkaavan niin rajusti, että uskoi sen polttavan itsensä loppuun ja pysähtyvän ennen kuin minuuttiakaan ehtisi kulua.

"Olet turhan vaatimaton, neiti Granger", samettinen ääni hyrisi edelleen hänen korvissaan. "Tulet saavuttamaan vielä suuria…" Kalkaros taivutti päätään alaspäin ja painoi huulensa hyvin lähelle Hermionen korvaa, "…asioita."

Hermione tunsi miten miehen kädet liukuivat hänen niskaansa. Jokainen pitkä ja viileä sormi tuntui jättävän polttavan vanan jälkeensä, ja oli vain yksi tapa sammuttaa hänen hiuksiaan hipovat liekit. Hermione nielaisi, veti muutaman epätasaisen syvän henkäisyn ja heittäytyi koko painollaan vasten miehen jäntevää vartaloa. Heidän huulensa paiskautuivat yhteen kuin myrskyn runteleman laivan kappaleet rantahietikolle. Hermionesta tuntui kuin hänen sielunsa olisi ollut valumassa ulos hänen ruumiistaan, mutta ei ollut mitään, mitä hän ei olisi ollut halukas tälle miehelle antamaan.

"Hermione, Hermione…" Hän kuuli miehen äänen toistavan. "Hermione, katso minua." Ja hänen avatessaan silmänsä kaikki tuntui olevan kuin usvan peitossa, niin hämärää ja pimeää. Vain yksi hatarasti lepattava valo hänen edessään, ja oudot, viileän harmaat silmät…

Hermione paleli, hänen niskaansa ja käsivarsiaan särki, ja hän tunsi suussaan metallisen tympeän maun. Hänen vasemman käsivartensa sisäpintaan oli painunut numerologian kirjan kohokirjaimilla painettu otsikko, ja muste oli tuhrinut hänen otsansa, sen oltua tuntikausia painautuneena vasten hänen muistiinpanojaan. Kesti jonkin aikaa, että hän ymmärsi missä oli ja mitä oli tapahtunut. Hän nousi varovasti ylös tuolistaan, pakkasi kirjansa ja muut opiskelutarvikkeensa laukkuunsa ja hiipi vähin äänin ulos kirjaston kielletyltä osastolta.

Kenkien pitämä kopse moninkertaistui niin kammottavaksi kuminaksi öisen autiolla kivilattialla, että Hermionen oli riisuttava kenkänsä saapuessaan käytävälle. Hän mutisi äänettömiä rukouksia, että saisi kulkea häiriöittä yksin omaan huoneeseensa saakka. Oli jo tarpeeksi karmivaa nähdä satunnaisten aaveiden putkahtelevan milloin minkäkin seinän läpi ja lipuvan pitkin käytäviä, eikä hän uskonut olevansa tällä hetkellä riittävän puolustuskykyinen kohtaamaan mitään niitä aineellisempaa uhkaa. Niin rakas, ihana ja turvallinen paikka kuin Tylypahka olikin, vaeltelu sen sokkeloisilla käytävillä yöaikaan ei ollut vailla riskejä.

Päästyään huoneeseensa Hermione jätti koululaukkunsa oven pieleen ja heittäytyi vuoteelleen. Hän tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi ja hieman sekavaksi. Sulkiessaan silmänsä hänen mieleensä palautui satunnaisia kuvia äskettäin keskeytyneestä unesta. Suloinen lämpö alkoi virrata takaisin hänen kehoonsa, ja hän yritti kaikkensa päästäkseen takaisin uneen, vastaanottamaan kiitosta Severus Kalkaroksen huulilta.

Viime viikkojen aikana kesä oli tullut Tylypahkaan, lähes Hermionen huomaamatta. Se oli tuonut mukanaan pitkät valoisat illat, yltäkylläisen vihreyden Tylypahkan pihamaille, mustarastaan öiset konsertit, ja mikä tärkeintä, S.U.P.E.R -tason loppukokeet olivat alkaneet. Hermione oli opiskellut ahkerammin kuin koskaan aikaisemmin elämänsä aikana, ja jokainen joka vähääkään tunsi häntä, tiesi mitä se tarkoitti.

Yö toisensa jälkeen hämärä oli häivyttänyt tytön ääriviivat, sillä lyhdyn sytyttäminen olisi pakottanut Hermionen myöntämään itselleen, että oli jo aivan liian myöhäistä, ja että ainoa järkevä teko olisi painaa numeroita ja kirjaimia vilisevät sivut piiloon nahkaisten kansien väliin ja painua itse omaan sänkyyn peiton alle. Eilisiltainen koulukirjojen päälle nukahtaminen oli kuitenkin ollut ennen kokematonta, sillä tähän mennessä hän oli aina ehtinyt laahustaa takaisin huoneeseensa juuri ennen sammumistaan.

Vaikka nämä kolme viikkoa olivat olleet hyvin raskaita, Hermione tunsi elävänsä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Hän oli viettänyt kaiken aikansa joko valmistautuen kokeisiin tai avustaen professori Kalkarosta viimeistelemään hänen rajoja rikkovaa, pimeän piirron vaikutuksia neutralisoivaa taikalientään.

Suurin osa S.U.P.E.R-kokeista oli jo ohitse. Itse asiassa kaikki muut, paitsi numerologian koe, sillä yhteistyö Kalkaroksen kanssa korvaisi liemien kokeen, joka olisi vasta seuraavalla viikolla. Numerologia oli aina ollut yksi Hermionen lempiaineista. Sen säännönmukaisuuteen kätkeytyvä hienostunut mystiikka kiehtoi hänen järjestelmällistä mieltään. Taikajuomat olivat myös hänen arvoasteikossaan korkealla, mutta suurin osa niiden opiskeluun tarvittavasta energiasta oli, hänen suunnattomaksi harmikseen, mennyt kiukun nielemiseen, loukkauksista toipumiseen ja sisuuntuneisiin yrityksiin todistaa oma pätevyytensä. Näistä jälkimmäinen oli tietenkin tuomittu epäonnistumaan kerta toisensa jälkeen, sillä professori Kalkaros tuntui olevan suorastaan allerginen oppilaille, jotka yrittivät ostaa hänen suosiotaan todistelemalla omaa osaamistaan.

Alkuvuoden Hermionea riivannut apatia ja uniongelmat tuntuivat olevan tiessään. Hän oli jopa pystynyt lopettamaan taikalääkityksensä, sillä hän nukahti joka ilta vailla suurempia vaikeuksia. Hyvä, että hän ehti suorittaa iltapesunsa ja langata hampaanvälinsä huolellisesti, ennen kuin unta enteilevä raukeus alkoi puuduttaa hänen jäseniään. Ja aamuisin, lyhyenkin yöunen jälkeen, hän oli energinen ja innokas syöksymään aamupalalle, jotta pääsisi mahdollisimman hyvissä ajoin käsiksi päivän tehtäviin.

Samaa ei voinut sanoa Severus Kalkaroksesta. Mies joutui kirjaimellisesti pysyttelemään maan alla, ettei kukaan saisi tietää hänen sinnittelevän edelleen hengissä huolimatta Pimeyden Lordin yrityksistä panna piste petollisen seuraajansa surkealle elämälle. Ja vaikkei Severus suoranaisesti kaivannutkaan kirmailua kesän kukkealla ja viheriöivällä ruohikolla, niin raittiin ulkoilman puute sai hänen päänsä särkemään ja entisestäänkin heikon ruokahalun katoamaan lähes kokonaan.

Hän teki monesti töitä vuorokaudet läpeensä, ja ilta toisensa jälkeen hän siveli käsivarteensa helmiäisenhohtavaa violettia lientä selvittääkseen olivatko he yhtään lähempänä sen valmistumista, kuin myös saadakseen vihdoinkin apua tuohon pirulliseen poltteeseen, jota Voldemortin merkki hänen kädessään sai aikaan. Kouristelu oli selkeästi vähentynyt liemen ansiosta. Häntä ei myöskään oksettanut enää niin usein ja voimallisesti, mutta sähköiskun kaltaiset, hänen sisuksiaan raatelevat tuntemukset olivat pysyneet ennallaan, kuten myös tunne siitä, että tuo ihon alla sykkivä musta kuva saattoi milloin tahansa muuttua iilimadonkaltaiseksi hirviöksi, joka voisi luikerrella hänen suoniaan pitkin hänen aivoihinsa, hänen sydämeensä…

Severuksen oli päivä päivältä vaikeampi kontrolloida itseään. Hän pelkäsi menettävänsä sen, menettävänsä vihdoinkin otteen järjestään ja itsehillinnästään. Hänen oli myönnettävä, että Dumbledore oli jälleen kerran osannut arvioida tilanteen häntä itseään paremmin. Hän ei olisi mitenkään päässyt näin pitkälle ilman Grangerin apua. Tyttö oli nokkela, tehokas ja luojan kiitos riittävän aikuinen pitääkseen turpansa kiinni niinä hetkinä, jolloin hänen oli nojauduttava vasten pöytää saadakseen pidettyä itsensä pystyssä tai kun hänen kätensä vapisi niin, että rutakonjuurijauhe levisi pitkin pöytää hänen annostellessaan sitä koeputkeen.

Tytöstä oli tosiaankin ollut apua. Hän oli jopa osoittanut tiettyä yllättävää luovuutta ehdottaessaan, että he voisivat kokeilla kiteytettyjen feeniksin kyynelten lisäämistä liemeen. Hän oli sanonut lukeneensa siitä jonkin muinaisen egyptiläisen pyramidin raunioista löydetyn kirjan sivuilta. Severus ei voinut olla hymyilemättä itsekseen. Hetken aikaa hän näki elävästi, miten neiti Granger selitti silmät palaen tuon harvinaisen ainesosan mahdollisista vaikutuksista yhdessä liemen muiden tekijöiden kanssa. Oli suorastaan virkistävää olla tekemisissä noin asialleen omistautuneen ja palavasieluisen henkilön kanssa. Kalkaros pudisti päätään hymyillen edelleen ja aukaisi nykyisen työhuoneensa ikkunan. Hän ei tulisi koskaan tottumaan tähän kirottuun kuumuuteen, mikä tuntui vallitsevan näissä kellarikerrosta korkeammalla sijaitsevissa huoneissa. 

           ef 

Numerologian kokeen jälkeisenä iltana rohkelikkotornissa oli iloinen tunnelma. Vaikka takassa ei ollut edes tulta, niin kaikki sohvat ja nojatuolit sen edessä olivat täynnä lukevia ja keskenään rupattelevia ihmisiä. Joiltakin kesken jäänyt velhoshakki tutisi latautuneena sohvapöydällä, ja Hermionea huvitti kuulla kimeä-äänisen lähetin uhkailevan kuningatarta alatyylisillä ilmauksilla. Nopea silmäys huoneeseen osoitti, että Ron ei ollut paikalla. Hermione oli viettänyt anteeksiantamattoman vähän aikaa ystäviensä kanssa viime aikoina, mutta sen hän oli sentään ehtinyt panna merkille, että siinä missä Harry oli ollut alkuvuoden milloin missäkin leikkimässä salaista agenttia (näin Hermione oli hänen poissaolonsa omaksi huvituksekseen tulkinnut), niin Ron oli hakenut liiankin kiihkeästi hänen seuraansa. Nyt hän ei ollut nähnyt Harrya saati Ronia kunnolla moneen päivään. Vai olivatko ne viikkoja? Tarkemmin ajatellen Hermionesta tuntui, että hän oli nähnyt Draco Malfoytakin useammin kuin miespuolisia ystäviään. Poika oli ilmeisesti päättänyt ottaa loppukokeensa tosissaan, sillä hän tuntui istuvan kirjastossa lähes yhtä usein kuin Hermionekin, mutta se oli hänen mielestään yksi niistä harvoista asioista, joista tuota epämiellyttävää luihuispoikaa ei voinut moittia.

Ja mitä Harryyn ja Roniin tuli, niin jos pojilla oli jotain salattavaa, oli Hermionekin mukana pelissä yhtälailla. Hänhän ei ollut voinut kertoa kenellekään todellisia syitä siihen, miksi ei enää osallistunut taikajuomien tunneille tai miksi hän oli täydellisen saavuttamattomissa päivästä toiseen. No, tuskinpa kukaan olisi minua yrittänyt tavoitellakaan, Hermione mietti pahoillaan siitä, että kaikki oli muuttunut niin valtavasti siitä, mitä heillä oli lähes seitsemän vuoden ajan ollut. Todennäköisesti he pitävät itsestään selvyytenä sitä, että yritän saada sairasteluni vuoksi menetettyä opiskeluaikaa takaisin lukemalla vuorokaudet ympäri. Mikä itse asiassa onkin aika lähellä totuutta, Hermione lisäsi vielä mielessään.

Valvojaoppilaana hänellä oli pääsy kirjaston salaisillekin osastoille, minne hänen ystävillään ei vieläkään ollut mitään asiaa ilman kirjallista lupalappua opettajalta. Siellä hän uppoutui koulukirjojensa ohella myös mitä merkillisimpiin taikajuomia käsitteleviin kirjaharvinaisuuksiin, eikä siis ollut lainkaan omituista, että häntä ei näkynyt rohkelikkojen yhteisissä tiloissa. Sen lisäksi kaikki olivat tottuneet kevään aikana siihen, että Hermione vietti muutenkin suurimmaksi osaksi vapaa-aikansa omassa huoneessaan, tehden jotain, mikä ei tuntunut kiinnostavan ketään. Harmaa ja kuivakas lukutoukka, Hermione Granger. Ketäpä voisi kiinnostaa se, mitä minä puuhailen, hän ajatteli, eikä voinut estää maireaa hymyä leviämästä kasvoilleen ajatellessaan suurta salaisuuttaan ja tärkeää rooliaan professori Kalkaroksen assistenttina.

Istuskellessaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena Hermione ei ollut huomata eteensä ilmestynyttä nuorta kotitonttua, joka köhäisi muutaman kerran vaivautuneesti saadakseen Hermionen huomion. Tonttu hyppeli jalalta toiselle kuin maa olisi polttanut sen varpaiden alla ja pälyili ympärilleen, kunnes lopulta rohkaistui koputtamaan Hermionea polveen.

"Krhm", tonttu selvitti kurkkuaan ja jatkoi äänellä, joka muistutti äänenmurrostaan elävän pojan odottamattomasti rekisteriä vaihtavaa puhetta, "Viesti teille neiti! Hippu tuo viestin, ja neiti Grangerin pitää tehdä mitä viesti sanoo", tonttu sanoi tärkeänä, ja tarkensi hetken päästä kiireesti lausettaan: "Siis Hän, joka käski Hipun tuoda viestin neidille, ja jonka nimeä Hippu ei saa sanoa, sanoi, että Hipun pitää sanoa, että neiti Grangerin on toimittava niin." Tämän sanottuaan tonttu näytti siltä, kuin olisi päihittänyt paljain käsin jättikokoisen räiskeperäisen sisuliskon ja seisoisi nyt tuhansien katsojien edessä vastaanottamassa suosionosoituksia.

"Ai, selvä, no - kiitos", Hermione hätkähti ja otti ruttuun puristetun pergamentin palasen hieman pettyneen näköisen tontun kädestä. Viestissä luki ainoastaan punaisella musteella kirjoitettu numero 19 ja sana liemi. Hermione ihmetteli hetken, kunnes hänen arvoituksia aamupalakseen hotkiva mielensä päätteli, että viesti oli Kalkarokselta ja tarkoitti todennäköisesti tapaamista klo 19. Ilta oli kuitenkin jo hyvän matkaa pidemmällä kuin seitsemän, eikä Hermione tiennyt mitä muuta olisi voinut tehdä selvittääkseen asian, kuin nousta ylös tuolistaan ja lähteä tallustelemaan kohti Kalkaroksen uutta laboratoriota, johon hän oli siirtynyt paljastumisensa jälkeen työskentelemään.

Astuessaan ulos Lihavan leidin muotokuvasta Hermione näki Ronin olevan aulassa uppoutuneena eläväiseen keskusteluun Luna Lovekivan kanssa. Hermionen tervehtiessä heitä iloisesti Ron valahti ensin kalmankalpeaksi, kunnes hitaasti alhaaltapäin nouseva puna alkoi laveerata hänen kasvojaan tasaisesti. Hermione ei voinut ymmärtää mikä Ronia vaivasi. Tottahan pojan olisi luullut jo päässeen eroon yksipuolisesta ihastumisestaan tähän mennessä.

Professori Kalkaros istui hiljalleen kuplivan liemikattilan äärellä ja lepuutti jalkojaan sen viereisellä pöydällä. Asento, jossa kukaan elävä olento ei tulisi häntä koskaan näkemään. Hän oli odottanut jo lähes puolitoista tuntia neiti Grangeria saapuvaksi, eikä voinut olla tuntematta hienoista hermostuneisuutta asian johdosta. Tyttö ei ollut myöhästelevää tyyppiä, mikä oli laskettava yhdeksi hänen eduistaan.
Hetken aikaa hän antoi aivojensa levätä, ja ne pyörittivät laiskasti kuvanauhaa heidän viime viikkojen aikana yhdessä viettämistään työtunneista. Sitten epäily alkoi levitä hänen ajatuksiinsa kuin aamuhalla viljapellon ylle.

Minä odotan häntä, hän sanoi itselleen, kavahtaen istumaan selkä ojennuksessa. Odotan häntä, vaikka voisin viimeistellä työtä itsekin. Hänen sydämensä löi muutaman pyrähtävä lyönnin, niin kuin hän olisi juuri vastaanottanut yllättävän suru-uutisen. Hänestä on toki ollut apua, mutta se ei tarkoita sitä, että tarvitsisin häntä, Severus nousi tuolilta ja alkoi astella rauhattomasti pitkin huonetta. Se ei tarkoita sitä, että olisin tullut riippuvaiseksi hänestä. Syvä puistatus ravisti hänen kehoaan. Riippuvaisuus tarkoitti samaa kuin orjuus, eikä hän koskaan enää antaisi kenellekään valtaa kontrolloida itseään. Hän ei ollut mikään sätkynukke, ei edes tunteidensa edessä.

Vaimea koputus ovella tempaisi Kalkaroksen pois ajatuksistaan. Hän teki nopean loitsun selvittääkseen tulijan henkilöllisyyden ja avasi oven hyvän välimatkan päästä. Hermione astui sisään hymyileväisenä, mutta professori Kalkaros ei viitsinyt edes teeskennellä ilahtunutta.

"Olin olettanut, että täsmällisyys on yksi harvoista hyveistäsi, neiti Granger", hän murahti tervehdykseksi.

"Täsmällisyys? Harvoista?" Hermione toisti hämmentyneenä osaamatta arvata millä oli tällä kertaa saanut professorin pillastumaan.

"Ja että älykkyys olisi toinen niistä, mutta olen mitä ilmeisimmin erehtynyt molemmissa", Kalkaros tiuskaisi, muttei onnistunut saamaan Hermionea pois tolaltaan. Hän astui uhkaavasti lähemmäs tyttöä ja mulkaisi häntä tavalla, joka olisi seisauttanut veren keneltä tahansa oppilaalta.

"Olimme sopineet jatkavamme liemen parissa heti, kun se olisi mahdollista", Kalkaros lausui artikuloiden jokaisen sanan hyvin selkeästi, kuin olisi puhunut puolikuurolle ulkomaalaiselle idiootille, mutta Hermione ei edelleenkään tiennyt mistä oli kysymys.

"Tänään…" Kalkaros astui vielä askeleen lähemmäs, "kello 19.00", hän piti dramaattisen tauon puheessaan, kunnes jatkoi, "sinun piti tuoda eräs kirja mukanasi", hän sihisi, työnsi kasvonsa äkisti hyvin lähelle Hermionea ja huomasi ettei tytöllä ollut aavistustakaan mistä hän puhui.

Kalkaros ojensi kätensä ja tarttui Hermionea leuasta. Tämä ele, vaikkakin se oli hyvin erilainen kuin hänen viime yönä uneksimassaan kohtauksessa, toi sarjan eläviä muistikuvia Hermionen mieleen. Kalkaros käänsi tytön kasvot kohti valoa, siristi silmänsä viiruiksi ja porautui katseellaan tämän hämmästyksestä selälleen rävähtäneisiin silmiin.

Mielikuvat juoksivat vallattomina Hermionen ajatuksissa, eikä hän voinut estää itseään kertaamasta viimeaikaisia tunteitaan, kokemuksiaan ja tekojaan, vaikka kuinka yritti. Hän tunsi punastuvansa varpaista korvannipukoihin saakka, ja hänestä tuntui, että hän olisi voinut sulaa pieneksi märäksi läntiksi lattialle silkasta nolostumisesta. Yhtä äkisti kuin oli häneen tarttunutkin, Kalkaros irrotti otteensa ja painoi kätensä nyrkkiin kuin olisi koskenut johonkin polttavaan.

"Mitä teit eilen illalla lähdettyäsi luotani?" Kalkaros kysyi tiukkaan sävyyn, aivan kuin asia olisi kuulunut hänelle mitä suurimmassa määrin.

Hermione mietti hetken, kunnes sai palautettua mieleensä edellisen illan tapahtumat. "Menin suoraan kirjastoon. Kertasin muistiinpanojani numerologian koetta varten, kunnes… kunnes nukahdin", hän sanoi hiljentäen ääntään loppua kohden ja punastuen uudelleen kevyesti.

"Typerys!" Kalkaros kivahti niin, että Hermione tunsi hiustensa nousevan pystyyn niskassaan.

"Käsittämätöntä typeryyttä ja varomattomuutta. Etkö ymmärrä, että en pysty suojelemaan sinua tässä tilanteessa. Sietäisit saada selkääsi", Kalkaros murisi niin matalalta, että jos hän olisi ollut koira, Hermione olisi uskonut sen hyökkäävän raatelemaan hänen kurkkunsa riekaleiksi minä hetkenä hyvänsä.

Juuri, kun Hermione luuli miehen lopettaneen ja aikoi itse sanoa jotain, Kalkaros karjaisi niin, että raikui: "Ymmärrätkö!?"

"En, sir, luulenpa, että en ymmärrä", Hermione kuiskasi ja huomasi kyyneleen pistelevän silmäkulmassaan.

Hän ymmärsi kyllä, että Harry tarvitsi suojelua. Olihan hän Voldemortin arkkivihollinen numero yksi. Hän ymmärsi myös, että professori Kalkaros tarvitsi suojelua, sillä yksikään kuolonsyöjä ei epäröisi tappaa häntä silmänräpäyksessä, jos saisi siihen tilaisuuden. Mutta että häntä, vähäpätöistä jästisyntyistä noitaa. Miksi häntä pitäisi suojella, sitä Hermione ei ymmärtänyt, muttei viitsinyt väittää vastaan nähdessään miten poissa tolaltaan mies oli.

Professori Kalkaros nojasi kaksin käsin edessään olevaan pöytään, ja Hermione saattoi nähdä hänen kärsivän jostakin sisäisestä myllerryksestä. Heidän pitäisi tosiaankin saada liemi valmiiksi niin pian kuin mahdollista. Hermione ei halunnut pitkittää miehen kärsimyksiä enää yhtäkään turhaa sekuntia.

Kuin vastauksena hänen ajatuksiinsa Kalkaros sanoi: "Meidän pitää saada liemi viimeisteltyä. Siitä ei puutu enää kuin yksi ainesosa, ja uskon tietäväni mistä sen voimme löytää."

Hermione meni liemikattilan luo ja loi pitkän ja arvioivan katseen sen sisältöön. Se hehkui ja pyöri, niin kuin näkymätön kauha olisi hämmentänyt sitä lakkaamatta, ja siitä tuntui huokuvan lähes käsin kosketeltava rauhan tunne. Jos jonkun ikivanhan, aidosti pyhän katedraalin olisi voinut muuttaa nesteeksi, se olisi varmasti ollut juuri tällaista.

"On jo myöhä. Mene nyt nukkumaan, omaan huoneeseesi, niin jatkamme työskentelyä kuudelta huomeniltana", Kalkaros sanoi.

"Ja… ole varovainen", hän lisäsi Hermionen hämmästykseksi hiljaa, melkein kuin puhuen itselleen.

Putkahtaessaan salaovesta kolmannen kerroksen käytävälle, Hermione kävi mielessään läpi illan tapahtumia. Hänestä tuntui kuin hän olisi yrittänyt koota palapeliä kuvapuoli alaspäin. Vaikka jotkut palaset sopivatkin toisiinsa, ei hänellä ollut aavistustakaan siitä mitä kuva esitti. Hän oli juuri kääntymässä erään vanhoja kilpiä sisältävän lasivitriinin kohdalta oikealle, kun joku tarttui häntä olkapäästä.

"Hermione…"

Hän kuuli tutun äänen kuiskaavan ja tunsi tempautuvansa sisään tyhjän luokkahuoneen ovesta.

"Vihdoinkin", ääni naurahti, ja Hermione saattoi nähdä siniharmaiden silmien tuijottavan itseään tumman hupun varjoista.