Luku 18 – Punainen lanka<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Hermione yritti huutaa, mutta nopeasti langetettu vaiennusloitsu sai hänet näyttämään henkeään haukkovalta kalalta. Hän rimpuili ja tempoi itseään vapaaksi, mutta hänen ranteitaan kipeästi puristavissa käsissä oli enemmän voimaa. Draco Malfoy retuutti tyttöä kauemmas ovesta ja väänsi hänet istumaan selkä seinää vasten olevaan tuoliin. Sitten hän kohdisti sauvansa oveen, teki muutaman taian ja katsoi Hermionea omahyväisesti hymyillen.

 

"Nyt pysyt täällä, kunnes olen valmis päästämään sinut. Turha yrittää mitään, olen nopeampi kuin sinä."

 

Tuoli, jolla Hermione istui, alkoi puskea nopeasti köysiä hänen ympärilleen. Hermione tiesi, että oli turhaa yrittää taistella niitä vastaan. Nyt oli vain istuttava rauhallisena ja yritettävä saada selville mitä poika aikoi.

 

Draco ei ollut juurikaan pidempi kuin Hermione, mutta hän oli vahvistunut vuosien myötä. Säännölliset huispausharjoitukset olivat tehneet hänen kehostaan jäntevän ja sulavaliikkeisen, mutta Hermione ei voinut nähdä hänessä mitään viehättävää. Poika asteli Hermionen edessä mittaillen häntä katseellaan kuin suurtakin sotasaalista. Vaikutti siltä, että hän aikoi saada tilanteesta irti kaiken huvin mikä mahdollista.

 

"Tiedätkö, et ole täällä ainoa, jolla on älyä. Et ole ainoa, joka on lahjakas ja osaa lukea", hän virnisti itsekseen ja suuntasi taas sauvansa kohti Hermionea.

 

"Ah, unohdin melkein, pikku juttutuokiostammehan ei tule mitään, ellet pysty vastaamaan." Draco muutti vaiennuksen pelkäksi vaimennukseksi ja jatkoi, "Vaikka huoneessa on äänenimusuoja, on silti parempi, että pidämme volyymin matalalla. Tai että sinä pidät." Sitten hän alkoi nauraa kovalla, jotenkin niin mielipuolisen kylmällä äänellä, että ensimmäistä kertaa Hermionea todella pelotti hänen seurassaan.

 

"Mitä sinä haluat?" Hermione kuiskasi ja yritti samalla arvioida pystyisikö hän ylettymään taskussaan olevaan taikasauvaan, jos onnistuisi nousemaan tuolin kanssa seisaalleen.

 

"En ikinä ymmärtänyt mitä parempaa hän näki sinussa kuin minussa…", Draco jatkoi kuin ei olisi kuullut Hermionen sanoja.

 

"Kuka? Tarkoitatko prof - " Hermione ehti aloittaa, mutta vaikeni, kun huomasi pojan puhuvan edelleen.

 

"…sinussa ja siinä punapäisessä idiootissa."

 

Pelon tunne kouraisi uudelleen Hermionen vatsaa. Ei voi olla totta, hän on mustasukkainen minulle Harrysta, hän ajatteli.

 

"Minä en ole mustasukkainen kenellekään", Draco sihahti, ja Hermione järkyttyi tajutessaan, että poika oli lukenut hänen ajatuksensa kuin lööpin Saivartelijan etusivulta.

 

"Mieleni ei ole mikään saluuna, jonne kuka tahansa hieman lukitilistä hallitseva velho voi astua sisään milloin tahansa halutessaan", Hermione kivahti hiljaa kiukun nostattaessa punaa hänen poskilleen.

 

Draco hymyili maireasti kertoessaan, että oli saanut lukitilis-opetusta jo kaksi vuotta. "Se on yksi vahvuuksistani, olen luontainen kyky", hän jatkoi näyttäen kissalta, joka on juuri nielaissut kolme hiirtä karvoineen päivineen.

 

"Miksi ihmeessä olet mustasukkainen Harrylle tilanteesta, joka tapahtui seitsemän vuotta sitten?" Hermione kysyi ajattelemattoman suoraan tapaansa.

 

"TUKI SUUSI!", Draco karjaisi kohtuuttoman kovaa, ottaen huomioon, että Hermione pystyi tuskin kuiskaamaan kuuluvasti. "Minä en ole mustasukkainen. Minusta ollaan mustasukkaisia…" Poika näytti taas vaipuvan omaan ajatusmaailmaansa, eikä Hermione uskaltanut enää sanoa sanaakaan.

 

"Pansy on ollut hieman hankala. Minun on pitänyt tuhlata häneen liian paljon aikaa pitääkseni hänet tyytyväisenä. Ja hiljaisena." Draco mulkaisi Hermionea vihamielisesti. "Naisilla on ikävä tapa puhua liikaa…" Hänen harmaat silmänsä olivat edelleen kiinnittyneinä Hermioneen ja yllättäen niihin tuli pehmeä, lähes lempeä ilme. "Oikeassa tilanteessa siitä voi tosin olla myös paljon hyötyä…"

 

Draco kumartui niin, että hänen kasvonsa olivat aivan lähellä Hermionen kalvenneita kasvoja ja kuiskasi tämän korvaan; "Eilinen juttutuokiomme oli mitä mielenkiintoisin. Pimeyden Lordi ilahtui kovin saadessaan vahvistuksen epäilylleen…"

 

Vaikka Hermione ei voinut ymmärtää mitä poika tarkoitti, hänen sydämensä hakkasi aavistaen pahinta.

 

"…ja koska Hän ei pääse raukkamaisen petturin luokse, asian saa hoitaa loppuun se, joka pääsee."

 

Draco saapasteli maailmanmiehen ottein muutaman askeleen taaksepäin, painoi taikasauvansa Hermionen otsalle ja karjaisi, "Komennu!"

 

           ef 

 

Harryllä oli ollut kiireisin lukukausi mitä koskaan hänen elämänsä aikana. Vaikka hän tiesi, että olisi voinut lykätä opiskelujaan, hän oli kuitenkin yrittänyt suoriutua niistä parhaansa mukaan siinä samalla, kun yritti pelastaa velhomaailman sitä uhkaavan tuhon kourista. Ei ihme, että hänen sosiaalinen elämänsä oli surkastunut olemattomaksi. Siitä huolimatta hän edelleen välitti ystävistään ja oli huolissaan heidän hyvinvoinnistaan.

 

Yö oli jo vierähtänyt uuden vuorokauden puolelle, kun Harry lampsi hitain ja väsynein askelein Tylypahkan loputtomalta tuntuvia portaita ylöspäin. Viidennen kerroksen kohdalla hän oli valmis uhraamaan näkymättömyysviittansa siitä hyvästä, että linnassa olisi ollut hissi. Hän oli juuri astumassa Theodora Lusmiliuksen nuokkuvan muotokuvan ohi, kun hän kuuli nopeita ja kevyitä askelia.

 

"Joku on nyt luvattomilla teillä", Harry naurahti ajatuksissaan ja hymyili lämpimästi vanhojen muistojen tulviessa elävästi hänen mieleensä. Hän ja Ron ja Hermione olivat todella saaneet osuutensa Tylypahkan tarjoamista öisistä seikkailuista. Voi miten monia vaaroja hän olikaan joutunut kohtaamaan ja miten vähäpätöisiltä ja harmittomilta ne nyt hänestä tuntuivatkaan. Hän hymähti surumielisesti ja painautui lähemmäs seinää, että se, mikä käytävällä olikaan liikkeessä, saisi esteettömän reitin eteenpäin. Saman tien tummaan kaapuun pukeutunut hoikka hahmo luikki hänen ohitseen ja Harry tunsi lihastensa jäykistyvän samalla tavalla kuin nähdessään saman henkilön lähestyvän itseään ja kultasieppiä huispauskentän ilmatilassa. Draco Malfoy, mitä hemmettiä hän puuhaa tähän aikaan yöstä ja aivan väärällä puolella linnaa, Harry tuumi ja aikoi juuri lähteä pojan perään, kun hän huomasi toisenkin hahmon kulkevan käytävällä.

 

Hermionen pörröiset hiukset pilkistivät hänen koulukaapunsa hupun alta. Hänen kasvonsa olivat väsymyksestä uurteiset ja hupun tumma kangas korosti hänen poskiensa kalpeutta. Harry katseli ystävänsä kulkua hämmästyksen sekoittamin ajatuksin ja päätti seurata hetken tilannetta paljastamatta itseään. Menneen vuoden liian nopeasti ohi kiitäneet kuukaudet vilistivät hänen mielessään, ja hän tunsi kipeän syyllisyyden vihlaisun sydämessään. Toki hänellä oli syynsä laiminlyödä ystäviään, mutta mitä järkeä on seikkailla ympäriinsä ja valmentautua pelastamaan maailma ja suojelemaan rakkaimpiaan, jos antoi heidän samanaikaisesti lipua pois elämästään ja joutua tekemisiin ties minkälaisten epämääräisten asioiden kanssa. Harrya raivostutti tajuta, että hän ei itse asiassa ollut enää kuukausiin tiennyt mitä Hermionelle kuului, ja vaikka hän välittikin siitä, ei hänellä koskaan tuntunut olevan todella aikaa asian selvittämiseen.

 

 

Kymmenet, toinen toistaan ikävämmät mahdollisuudet risteilivät hänen mielessään, mutta päällimmäisenä kirkui kysymys: Mitä kirottua Hermione Granger teki yöllä hämärällä käytävällä Draco Malfoyn seurassa? Vai olivatko he edes olleet yhdessä, Harry yritti rauhoitella itseään kyseenalaistamalla ensimmäiseksi mieleensä juolahtaneen vaihtoehdon. Seitsemäntoista vuoden ikään mennessä hän oli jo oppinut olemaan tekemättä liian nopeita johtopäätöksiä ja varsinkin olemaan reagoimatta niihin välittömästi tunteella.

 

Harry antoi Hermionen astua sisään Lihavan Leidin taulun vartioimasta oviaukosta, kunnes livahti itse hänen ohitseen ja pyrähti Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen kuin mukamas olisi ollut siellä kaiken aikaa. Juuri ennen tytön saapumista huoneeseen hän nykäisi näkymättömyysviitan yltään ja istahti yhteen suurista nojatuoleista.

 

"Hei Hermione", Harry huudahti kuiskaten muka yllättyneesti. "Mistäs moinen kotiutumisaika?" Hän hymyili leikkisästi, kuin olisi vihjannut tytön olleen aivan erityisellä tavalla kielletyillä teillä. Hermione hätkähti ja vastasi jotain ympäripyöreää pysähtymättä tai edes kääntymättä Harryyn päin. Hermionen laskiessa kätensä tyttöjen nukkumasaliin ja valvojaoppilaiden huoneisiin vievän käytävän ovelle, oli Harry jo singahtanut hänen luokseen ja asettunut esteeksi oven eteen.

 

"Hermione?" Harry kysyi tuijottaen tytön huolestuttavan ilmeettömiin kasvoihin. "Mistä on kysymys? Onko kaikki hyvin?", hän tivasi kurtistaen huolestuneesti kulmiaan. Hermione selitti vain jotain tärkeästä tehtävästä ja väsymyksestään tavalla, josta vuorenpeikkokin olisi ymmärtänyt, että tyttö vain halusi päästä tungettelijasta eroon niin nopeasti kuin mahdollista. Harry ei voinut muuta kuin kääntyä kannoillaan ja antaa ystävänsä kadota seinillä loimottavien soihtujen raidoittamaan portaikkoon. Mikä ei tietenkään tarkoittanut sitä, että hän antaisi asian jäädä tähän.

 

           ef 

 

Severus siveli liemen uusinta versiota pimeydenpiirtonsa päälle ja laskeutui syvästi huokaisten vuoteelleen. Hänen päässään risteili toisistaan näennäisesti irrallaan olevia asioita, mutta tarkemmin ajatellen kaikilla oli yksi yhteinen nimittäjä: Hermione Granger.

 

Tyttö tuntui käyttäytyvän niin epäjohdonmukaisesti, että ellei olisi tiennyt paremmin, olisi voinut kuvitella hänellä olevan tunteita entistä opettajaansa kohtaan. Varsinkin ne välähdyksenomaiset kuvat, joita Severus oli hänen mielessään nähnyt lipuvan, herättivät kummastusta. Oliko mahdollista, että Hermione oli ihastumassa häneen? Se olisi ollut täysin käsittämätön asia, eikä Kalkaros olisi koskaan suostunut uskomaan sitä, ei, vaikka hän näki mitä oli nähnyt omin silmin... Jos asia olisi näin järjettömällä tolalla, niin tietenkään siinä ei olisi mitään henkilökohtaista. Olihan hän tietoinen siitä, miten helposti tarkoituksettomia tunteita saattoi viritä toimittaessa pidempään läheisessä yhteistyössä. Ja Hermione oli ollut niin onneton ja yksinäinen pitkän aikaa ja niin eristyksissä ikäisistään… Olisihan se tavallaan aivan ymmärrettävää, että nuoren naisen elinvoimaiset tunteet etsisivät jonkun kohteen, minkä tahansa, paremman puutteessa.

 

Severus tunsi olonsa hieman levottomaksi. Luojan kiitos kukaan ei koskaan saisi tietää mitä hän oli juuri tullut ajatelleeksi. Hermione Grangerin tunne-elämän pohtiminen kun oli kuitenkin edelleen puhtaasti ammatillista. Tyttöhän oli toipunut niin hyvin hänen potensoitujen uutteidensa avulla, eikä hän voinut olla tuntematta tiettyä voitonriemua asiasta. Se, mikä häntä enemmän huoletti, oli jälki Hermionen muistissa. Severus oli saattanut selvästi havaita sen vilkaistessaan hänen mielensä sisään aiemmin illalla. Ja mikä todennäköisintä, unhoitus oli tapahtunut aivan lähiaikoina. Kuka olisi voinut haluta pyyhkiä jotain hänen muististaan ja miksi?

 

Vaikka hänen ajatuksensa askartelivat vakavien ja mieltä painavien asioiden parissa, Severus tunsi jäsentensä muuttuvan hitaasti rennommiksi ja raskaammiksi. Tuntui kuin vuode olisi imenyt häntä miellyttävästi syvemmälle ja syvemmälle. Levollisuus ja rauhan tunne, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut, alkoivat aaltoilla hänen sisällään mitä suloisimmalla tavalla. Se oli jotain niin uutta ja ennen kokematonta, että se oli suorastaan pelottavaa. Juuri ennen nukahtamistaan hänen mieleensä tuli kirkas mielikuva, kuin eräänlainen valveuni: hän seisoi sotkuisen köysivyyhden keskellä aivan kuin olisi ollut vain kotitontun mittainen. Köydet olivat paksuja kuin käsivarret ja kulkivat kaikkialla hänen ympärillään. Se tuntui sekavalta ja ahdistavalta, kunnes hän huomasi Hermionen pitelemässä köyden päästä jossain solmujen ulkopuolella. Välähdyksessä kaikki muuttui, ja köysi olikin vain punainen lankamöykky hänen kämmenellään. Hän voisi tarttua langan molempiin päihin ja vetää, jolloin solmusta tulisi pieni, lähes huomaamaton, mutta niin tiukka, että sitä olisi mahdotonta enää avata. Houkutus oli suuri, mutta sen sijaan hän ujutti sormensa sotkun keskelle, veti ja ravisteli hellästi, jolloin lanka avautui, putosi hänen reidelleen ja lojui siinä kaarella kuin pieni punainen käärme. Se sihisi hetken, iski Severukselle silmää ja luikerteli tiehensä hymyillen.

 

Herätessään aamulla hänellä oli epätavanomaisen kepeä ja hyvä olo. Aivan kuin kaikki olisi yön aikana muuttunut jotenkin yksinkertaisemmaksi, ja mikä parasta, pimeyden piirto hänen käsivarressaan oli haalea kuin vanha vesileima. Tuntui todellakin kuin se olisi ollut vain ihon pintaan aikoja sitten maalattu kuva, ja pakottava jomotus tuntui siirtyneen kädestä hänen nivusiinsa tavalla, jota hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Severusta hymyilytti ja hän päätti viettää vielä jonkin aikaa vuoteensa pehmeässä sylissä.