Luku 19 – Musta pantteri
Numerologian tentti oli sujunut paremmin kuin Hermione oli osannut odottaakaan. Hän oli ajatellut tuntevansa itsensä iloiseksi ja helpottuneeksi tämän viimeisen kokeen jälkeen, mutta sen sijaan hän tunsi vain epämääräisesti vatsaa kalvavan tyhjyyden. Seitsemän vuoden uurastus oli nyt takanapäin. Se oli tietysti ihana asia, mutta oli myös hyvin surullista, että elämä kulkisi eteenpäin, eikä mikään voisi jäädä ennalleen. Hermione torjui päättäväisesti mieleen pyrkivät kuvat professori Kalkaroksesta, sillä kuvaa seuraisi ajatus ja ajatusta tunne. Hermione ei halunnut ajatella mitä koulun päättyminen tarkoittaisi heidän… yhteistyönsä kannalta.
"Hei Hermione, saanko istua tähän?" Ginny kysyi hymyillen kuin suuri pisamainen aurinko ja pujotti pitkät jalkansa tupapöydän penkin molemmin puolin. "Tulit niin myöhään, että olen ehtinyt jo syödä, mutta voin istua kanssasi sen aikaa että sinäkin saat lopetettua ateriasi. Siis, jos haluat." Ginny lisäsi kallistaen hieman päätään ja luoden tutkivan katseen ystävänsä kasvoihin. "Onhan kaikki hyvin?"
Hermione vain nyökkäili ja yritti hymyillä mahdollisimman luontevasti, vaikka lihamurekemöykky hänen suussaan tuntui vaikeasti nieltävältä.
"Oletko jo päättänyt kenen kanssa menet päättäjäisjuhliin?" Ginny kysyi kohteliaasti, ohittaen sen tosiasian, että Hermionella ei juuri ollut valinnanvaraa asian suhteen. "Menen huomenna Lunan kanssa Tylyahoon ostoksille, juhlaa varten, tiedäthän. Haluatko lähteä mukaan?"
Ei, Hermione ei todellakaan halunnut lähteä, mutta hän takelteli sanoissaan yrittäessään keksiä nopeasti jonkin hyvän tekosyyn kieltäytyä. Opiskelua ei voinut enää käyttää selityksenä, ja hän oli juuri ehtinyt todistella vointinsakin olevan mitä mainioin.
"En… en taida tulla juhliin. Luulen, että jätän tanssiaiset kokonaan väliin tänä vuonna", Hermione sanoi, hymyili anteeksipyytävästi ja nousi pöydästä. "Olen pahoillani, minun täytyy mennä, pitää hoitaa eräs asia…" hän mumisi ja käveli ripein askelin ulos ruokasalista.
Severus ilahtui Hermionen ilmestyessä puolituntia ennen sovittua aikaa hänen salaisen työhuoneensa oven taakse. Hän tunsi sisällään innostuneen pikkupojan nostavan päätään, ja vaikka sitä ei olisi voinut päätellä yhdestäkään hänen ilmeestään, eleestään tai äänenpainostaan, hän paloi halusta saada esitellä heidän yhdessä valmistamansa liemen pitkään odotettuja vaikutuksia.
Hermione astui sisään huoneeseen hymyillen valloittavasti. Hänen katseensa viipyi hivenen liian kauan professorin tummissa silmissä ja sai aikaan kiusallista kihelmöintiä Kalkaroksen kehossa.
"Hyvää iltaa… professori", Hermione huokaisi tavalla, joka oli kuin suoraan Kalkaroksen häpeällisimmistä unista.
"Iltaa neiti Granger", Kalkaros vastasi tavoitellen jäätävän asiallista sävyä puheeseensa.
"Pirteällä tuulella tänään, vai kuinka, professori Kalkaros?"
Hermionen tapa puhua oli kiusoitteleva ja hieman ylimielinen. Sellaista Severus ei ollut koskaan aikaisemmin saanut osakseen häneltä, ja se oli jollain nololla tavalla hyvin kiihottavaa.
"Eiköhän olisi aika jo panna toimeksi?" Hermione sanoi tuijottaen jonnekin Kalkaroksen alavartalon tienoille niin intensiivisesti, että Severus tunsi punastuvansa ensimmäistä kertaa sitten kouluvuosiensa. Tämä sekä hävetti että raivostutti häntä, ja hänen tunsi tarvetta vetää kaapunsa entistäkin tiukemmin itsensä suojaksi.
"Niin, toki, liemen asianmukainen pullotus lienee seuraava ja viimeinen vaihe projektissamme", Kalkaros sanoi yrittäen saada normaalin kurin ja järjestyksen palautumaan sekä kehoonsa että mieleensä.
"Niinkö?" Hermione henkäisi, "tarkoittaako se sitä, että se on jo valmista?"
Niin paljon kuin Severus olikin odottanut saavansa kertoa liemen aiheuttamista loistavista muutoksista hänen pimeydenpiirrossaan, jokin esti häntä puhumasta siitä. Kaikki oli aivan toisin kuin hän oli kuvitellut. Hermione tuntui vieraalta, ja tilanne oli hämmentänyt häntä liikaa, jotta hän olisi ollut valmis jakamaan tämän hänen koko elämäänsä ravisuttavan ja mullistavan seikan.
Hermione ei näyttänyt huomaavan miehen pohdiskeluja, vaan hän kierteli ja kaarteli edelleen Severuksen ympärillä kuin kissa ja jatkoi hyväntuulista, mutta joutavanpäiväistä jutusteluaan.
"Mikä on sinun suojeliuksesi, professori?"
"Miksi kysyt sitä?" Kalkaros tiuskaisi puolustelevaan sävyyn, yllättyneenä äkillisestä puheenaiheen vaihtumisesta.
"Haluan vain tietää. Mikset kertoisi? Onko se pupujussi tai joku semmoinen?" Hermionen ääni oli pehmeä ja täynnä kiusoittelevaa naurua.
"Musta leopardi." Kalkaros totesi ykskantaan.
"Ihanko totta?" Hermione kysyi liioiteltua ihailua äänessään.
"Ei", Severus sanoi hymyillen vinosti, "enkä tule ikinä kertomaan sitä sinulle, ellei se ole aivan välttämätöntä."
Hermionen tapa liikkua ja puhua nosti Severuksen sisältä määrittelemättömän joukon tuntemuksia ja muistikuvia. Niistä oli vain nyt niin kovin vaikea saada kiinni. Hän tunsi äkillistä halua tarttua kiinni tuohon hänen ympärillään virvatulen lailla liikkuvaan tyttöön. Hän tunsi halua ravistella tätä, ja ennen kaikkea, hän tunsi halua lähteä pois huoneesta, paeta, juosta…
Ensimmäinen isku osui häntä selkään. Kalkaros tunsi viiltävää, polttavaa kipua vasemman lapaluunsa alla ja sitä seurasi lämpimän tahmea purkaus, joka liimasi hetkessä hänen paitansa kiinni hänen ihoonsa. Ennen kuin Hermione oli ehtinyt nostaa kädessään olevan, verta hohtavan veitsen uuteen iskuun, Kalkaros oli jo kääntynyt, tarttunut tyttöä ranteesta ja oli painamassa tämän yllättävän vahvaa kehoa kauemmas itsestään.
Seuraavaksi Severus tunsi näkökykynsä sumentavaa, tuskaista poltetta polvessaan. Hän notkahti hieman, muttei päästänyt otettaan Hermionen kädestä. Toinen potku tuntui musertavan hänen koko alavartalonsa kokoon. Teräväkärkinen saapas oli osunut häntä nivusiin ja tyhjensi hänen päänsä ajatuksista ja keuhkonsa ilmasta. Severus lysähti kaksinkerroin vasten seinää.
"Karkotaseet!"
Hermione lensi huoneen poikki kuin myrskyn paiskaama riepu ja päätyi pieneksi mytyksi lattialle. Avonaisella ovella seisoi Harry Potter, puristaen taikasauvaa vakaasti kädessään. Kalkaros työnsi oman sauvansa kaapunsa alle ja lennähti salamana Hermionen tajuttoman ruumiin vierelle. Hän tunnusteli tytön kaulaa ja pyyhkäisi sormenpäällään pienen ohimolla juoksevan verivanan tyrehdyksiin. Harry asteli varovasti lähemmäs ja kumartui huolestuneena tarkkailemaan Hermionen tilannetta.
"Potter… Et näytä osaavan pitää näppejäsi erossa asioista, jotka eivät sinulle millään tavalla kuulu", Kalkaros sihisi ääni täynnä kitkerää vihaa, kääntymättä edes vilkaisemaan Harryyn päin.
"Olen pahoillani. Olin vain huolestunut Hermionesta, ja kun näin hänet eilen Malfoyn kanssa, epäilyni vahvistuivat. Dumbledore uskoi hänen olevan uhka sinulle, joten hän kertoi koko jutun. Luulin olevani hyödyksi…" Harry selitti vilpittömyyden huokuessa hänen koko olemuksestaan. Kuka tahansa muu olisi pitänyt sitä koskettavana tai edes huomaavaisena, mutta Kalkaroksen mieltä käänsi. Hänestä poika oli kuvottavampi kuin koskaan: omahyväinen, itseään täynnä oleva suuruudenhullu nilkki.
"Pärjään mainiosti ilman sinun apuasi, Potter, niin kuin neiti Grangerkin. Pysy erossa tästä."
"Hermione on minun ystäväni. En koskaan pysy erossa hänestä, ja sitä paitsi, mikä sinä olet sanelemaan minulle ketä hän tarvitsee tai ei tarvitse. Suoraan sanoen, ihmettelen mitä teidän välillänne oikein on meneillään." Harry tunsi kiukun nielaisevan hänen huolestuneisuutensa ja punaiset laikut kohosivat hänen poskilleen kuin sotalaivan taisteluliput.
"Rehtori varmaan kertoo siitäkin sinulle mielellään. No niin, olet saanut taas leikkiä sankaria, häivy näkyvistäni äläkä ikinä, ikinä enää tule huoneeseeni koputtamatta."
Kalkaros joutui melkein heittämään pojan ulos huoneesta. Vasta lupaukset Hermionen toimittamisesta välittömästi asianmukaiseen hoitoon sairaalasiipeen saivat Harryn peräytymään ja lähtemään raivoisia solvauksia nieleskellen pois ystävänsä viereltä. Severus ei tiennyt mikä kaikessa tapahtuneessa oli ollut pahinta. Potter, tuo iljettävä tekopyhä kiusankappale oli tunkeutunut hänen yksityiseen työhuoneeseensa leikkien pelastajaa ja nähnyt hänet huterassa tilanteessa, loukkaantuneena nuoren tytön päälle käymisestä. Hän, entinen kuolonsyöjä ja rajuissa taisteluissa kovetettu velho, oli haavoittunut naispuolisen oppilaan hyökkäyksestä. Ja kaiken tämän lisäksi, tuo niljakas poika oli tuplannut karkotaseet-loitsun langettamalla sen hänen kanssaan samanaikaisesti niin, että tyttöparka makasi nyt tiedottomana hänen lattiallaan. Siinä oli kerrassaan sietämätön yhdistelmä moukkamaisia tekoja. Jos tämäkin Potter ei olisi saanut manipuloitua kiltalaisia ja eritoten Dumbledorea puolelleen, Kalkaros olisi nylkenyt hänet jo aikaa sitten. Nyt hänen piti vain yrittää tukahduttaa mielihalunsa ja keskittyä edessään lojuvaan myttyyn.
Ensimmäiseksi Severus kohdisti lopeti loitsuimes-taian Hermioneen, jotta komennuskirouksen viimeisetkin rippeet lakkaisivat vaikuttamasta tytössä. Kamalat itsesyytökset järsivät Kalkaroksen mieltä. Hänen olisi pitänyt tajuta. Hänen olisi pitänyt tehdä tämä heti kättelyssä, ennen typeriä hyvän illan toivotuksia, mutta hän ei ollut ajatellut selkeästi. Se oli ollut anteeksiantamatonta, kerrassaan sietämättömän typerää ja amatöörimäistä toimintaa.
Hän nosti Hermionen hellästi nojatuoliin ja tuki tämän jalat vasten toisen nojatuolin selkää. Tietenkään hän ei veisi tyttöä sairaalasiipeen. Miten se olisi edes mahdollista, kun kenenkään ei pitäisi olla tietoinen hänen omasta läsnäolostaan koko linnassa. Hänen piileskelynsä tuntui olevan pelkkä vitsi. Huomenna varmaan asiasta saisi lukea jo Päivän Profeetasta.
Kommentit