Luku 2 – Muurin takana

Hermione lepäsi sängyllä sairaalasiivessä. Hänen ihonsa oli kalpea, ja silmiä ympäröivät tummat renkaat, kuin teekupin jättämät läikät valkealla pöytäliinalla. Ellei olisi nähnyt peiton kohoilevan kevyesti ja säännönmukaisesti hänen rintansa alla, olisi tyttöä voinut luulla kuolleeksi. Dumbledore otti peiton päällä lepäävän hennon käden omaansa ja silitti kämmenselkää hellästi peukalollaan.

"Onko mitään uutta, Poppy?" hän kysyi hiljaa sairaanhoitajanoidalta, joka mittaili keskittyneesti erilaisissa pulloissa olevia lääkejuomia ja kaatoi niistä tarkkoja määriä pieniin annospikareihin Hermionen sängyn vieressä olevalle yöpöydälle.

"Hän ei ole vieläkään nukkunut yhtään luonnollista unta. Olen kokeillut kaikkia mahdollisia yhdistelmiä valeriaanaa, humalaa, laventelia, kamomillaa ja jopa kärsimyskukkaa ja sitruunamelissaa. Matami Versolla ei ollut enää verbenan lisäksi muita ehdotuksia. Professori Lipetitin avustuksella kokeilimme muutamaa nukutusloitsua, mutta hänen kehonsa tuntui vastustavan niitä niin tarmokkaasti, että se vain pahensi jännitystilaa hänen lihaksissaan. Ainoa mikä on saanut hänet tiedottomaan tilaan ja auttanut häntä siten lataamaan elimistöään, on ollut vahva seos elävänkuolleentaikajuomaa, mutta koska se vaikuttaa vain hänen fyysiseen kehoonsa eikä saa aikaan uneen luonnollisesti kuuluvaa kokonaisvaltaista rentoutumista, sen pitkäaikainen käyttö on poissa laskuista. Jo muutamassa viikossa se tekisi hänestä - no, elävänkuolleen."

Poppyn kartoittaessa Hermionen terveydentilaa, huoneen taustalla seisoskellut pitkä ja tumma hahmo astui lähemmäs vuodetta ja sanoi määrätietoisesti: "Olisi edesvastuutonta jatkaa hänen hoitoaan enää sen liemen avulla. Jätin sivupöydälle pullon, jonka sisältö auttaa hänen hermostoaan pysymään vaurioitumattomana unen puutteesta huolimatta. Ruokalusikallinen joka seitsemäs tunti riittää." Professori Kalkaros mittaili Hermionen haurasta olemusta katseellaan, mutta hänen ilmeestään oli mahdotonta tulkita mitä hänen mielessään liikkui. Professori Dumbledore kumartui hieman lähemmäs tytön kasvoja ja ravisti varovasti kättä, jota hän piteli edelleen lämpimässä kämmenessään.

"Neiti Granger, neiti Granger, tiedän että olet hereillä", hän sanoi yrittäen saada äänensä puhkaisemaan näkymättömän muurin, joka ympäröi kalpeaa potilasta. "Ole hyvä ja purista kättäni mikäli kuulet mitä sanon." Odottava hiljaisuus täytti huoneen, ja Kalkaros katsoi kysyvästi Dumbledorea.

"Ei mitään reaktiota. En tiedä eikö hän kuule vai eikö hän ymmärrä, tai ehkäpä hän on vain yksinkertaisesti liian heikko liikuttamaan kättään."

*

Vaikka Severus Kalkaros oli maailman koettelemuksissa kovaksi keitetty mies, eikä häntä missään mielessä voinut kuvailla lämmintunteiseksi tai hyväntahtoiseksi, ei hän kuitenkaan voinut olla järkyttymättä nähdessään ennen niin elinvoimaisen ja suorastaan tyrmäävän sinnikkään nuoren naisen kuihtuneen ja hauraan olemuksen. Kun Dumbledore oli pyytänyt hänen apuaan Hermionen tilan määrittämisessä ja oikean hoitokeinon löytämisessä, hän oli ensin raivokkaasti kieltäytynyt. Hän oli varma, että kuka tahansa muu olisi sopivampi ja innostuneempi osallistumaan nuoren rohkelikon parantamiseen, mutta nähdessään omin silmin miten lähellä neiti Granger todellakin oli lopullista luhistumista, hän lupautui miettimään keinoja joilla hänet saataisiin mahdollisimman pian takaisin elävien kirjoihin ja S.U.P.E.R:iensa pariin.

Severus jos kuka tiesi, että depressio oli vakava ja hoitamattomana kuolemaan johtava sairaus, mutta velhomaailmassa se oli kovin harvinainen ja monille täysin tuntematon käsite. Sen tunnin aikana, minkä hän oli illalla viettänyt Dumbledoren kanssa Hermionen sängyn vierellä, tyttö oli kerran avannut silmänsä ja niiden pohjattomassa sameudessa Severus oli hetkeksi tunnistanut itsensä. Välähdyksenomaisen ohikiitävän hetken ajan hän oli nähnyt niissä oman katseensa, joka oli vuosia sitten tuijottanut häntä peilistä. Eikä kukaan ollut voinut auttaa häntä... Severus ravistautui pian pois muistoistaan ja suuntasi askeleensa määrätietoisesti kohti porraskäytävää. Hän vietti koko loppuyön vaellellen pitkin kirjaston pölyisiä käytäviä, roikottaen himmeää lyhtyä kädessään ja huitaisten silloin tällöin viittansa liepeellä liian lähelle uskaltautuvaa Norriskaa kauemmaksi.

*

Aamulla Severus heräsi säpsähtäen työpöytänsä äärestä. Suuri ja tummaa mahonkia oleva, maskuliinista auktoriteettia huokuva huonekalu oli lähes näkymättömissä lukemattomien kirjojen ja sikin sokin lojuvien pergamenttien alla. Hän oli nukahtanut puolittain makaavaan asentoon avonaisen potensoituja liemiä käsittelevän teoksen päälle, ja hänen niskaansa vihlaisi rajusti kun hän yritti suoristautua. Välittämättä työhuoneensa vetoisuuden ja surkeassa asennossa torkkumisen aiheuttamasta lihassärystä Kalkaros kuitenkin nousi ripeästi, kulki suorinta tietä henkilökohtaiseen huoneistoonsa ja sytytti siellä nopealla ranneliikkeellä tulen massiiviseen avotakkaan. Hetken päästä hän jo astui ulos professori Dumbledoren huoneistossa sijaitsevasta tulisijasta, pudisti pahimmat noet vaatteistaan ja hyviä huomenia lausumatta meni suoraan asiaan.