Luku 20 – Salainen puutarha

 

 Kolme tuntia oli kulunut siitä, kun Hermione oli hyökännyt komennuskirouksen alaisena Kalkaroksen kimppuun ja onnistunut vahingoittamaan tätä vimmaisilla veitseniskuillaan. Tosiasiassa haavoittuminen näytti kohdistuneen ennemminkin miehen sieluun kuin ruumiiseen. Fyysisten vammojensa hoitaminen oli sujunut Severukselta rutiininomaisesti ja puolihuolimattomasti. Mitä väliä muutamalla arvella oli kaiken tämän rinnalla. Miksi vaivautua hoitamaan pakottavaa särkyä, joka sentään salli hänen jättää sisäisen tuskansa lähes huomiotta. Edes hetkittäin. Jos hän olisi ollut nostalgiaan taipuvainen mies, hän olisi jopa salaa pitänyt ajatuksesta, että hänen salaisten unelmiensa kohde oli jättänyt hänen kehoonsa nämä ikuiset muistot. Sillä muistot tulisivat olemaan ainoa asia mikä tästä suhteesta jäisi jäljelle. Severus ei ollut hyvä käsittelemään muistoja. Hän säilöi ne sinetöityihin pulloihin jonnekin sisäisiin tyrmiinsä, joihin edes hänellä itsellään ei ollut avainta. Niin hän oli aina tehnyt ja niin hän tulisi tekemään elämänsä loppuun asti.

Kalkaros istui lattialla asennossa, jossa aikuisia miehiä harvemmin tapaa. Hän oli kietonut käsivartensa tiukasti polviensa ympärille ja piti leukaansa polviensa varassa. Se oli asento, jossa hän oli lapsuudessaan viettänyt tuntikausia, joko pakon sanelemana, pysyäkseen hiljaa ja poissa jaloista, ja myöhemmin pitääkseen itsensä kasassa. Veriset ja rikkirevityt vaatteet olivat kuivuneet tiukasti kiinni hänen ihoonsa, mutta sillä ei tuntunut olevan nyt mitään merkitystä. Hän oli tuijottanut herkeämättä edessään olevassa nojatuolissa retkottavaan puolitiedottomaan tyttöön tietäen, että hänen tulisi pian tehdä jotain konkreettista tämän hyväksi. Siitä huolimatta hän oli kyvytön liikkumaan. Ajatukset muodostivat kummallisia raskaita kuvioita hänen päässään, mutta niiden merkitys oli hänelle vieras. Vai olivatko nämä raastavat mietteet tunteita? Sitä hän ei edes osannut tulla ajatelleeksi. Hänellä ei ollut varaa tunteisiin.

Tarkkaillessaan tytön kasvojen kaaria, hentoa nukkaa hänen poskillaan, kurittomasti ja (kuin omistajansa päänsisäistä systemaattisuutta uhmaten) epäjärjestyksessä kasvavia kulmakarvoja Hermione vihdoin teki sen, mihin oli alunperin, vaikkakin vasten omaa tahtoaan, veitsellään pyrkinyt. Hän avasi yllättäen silmänsä, ja tämä järkyttävän äkkiarvaamaton katsekontakti iski polttavana kipuna Severuksen rintaan, niin kuin tyttö olisi todella survaissut tulikuuman veitsen tai miekan hänen sydämensä läpi. Heidän kasvonsa olivat vain muutaman kymmenen sentin päässä toisistaan, eivätkä he kyenneet liikahtamaan eteen eivätkä taaksepäin, saati sanomaan sanaakaan. Tätä omituista tilannetta, jossa ilma tuntui muuttuneen mitä raskaimmaksi liimaksi heidän välilleen, kesti määrittelemättömän mittaisen ajan. Kenties hetken, joka tuntui ikuisuudelta, tai ehkäpä ikuisuuden, joka oli ohi hetkessä.

Hermione yritti hieman nousta makaavasta asennostaan, mutta painui voihkaisten takaisin selkänojaa vasten. Severuksen suuret tummat silmät olivat kuin peilit, jotka heijastivat hänen jokaisen liikkeensä ja tunteensa moninkertaisena takaisin. Hermione kurkotti kivusta värähtäen kättään ja kosketti edessään istuvan miehen kasvoja. Severus hengitti raskaasti, mutta ei vetäytynyt pois. Sen sijaan hän hipaisi hellästi Hermionen kasvoille karanneen hiuskiehkuran takaisin korvan taakse. Tuntui kuin he olisivat nyt vasta todella heränneet eloon, kuin heidän välisensä kosketus olisi luonut virtapiirin, joka sai heidän solunsa aktivoitumaan, heidän hermopäänsä herkistymään ja koko heidän tietoisuutensa kirkastumaan kuin jonkun ihmeellisen eliksiirin vaikutuksesta. Tätä kesti aikansa, kunnes Severus yllättäen käänsi katseensa pois, nousi jaloilleen, ja taika oli poissa. Hermione nielaisi kuin estääkseen pamppailevaa sydäntään sinkoamasta ulos hänen rinnastaan. Katsekontaktin katkeaminen tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi ollut terminaalipotilas, jolta oli äkkiarvaamatta vedetty hänen elintoimintojaan ylläpitävät laitteet irti. Kesti kauan ennen kuin hän sai otteen itsestään ja pystyi jälleen hengittämään normaalisti.

Kalkaros oli käyttänyt kaiken tahdonvoimansa vetäytyäkseen irti tilanteesta. Hän yritti puhua itselleen järkevästi, mikä hänen tapauksessaan tarkoitti sarkastista itsensä solvaamista. Ja hän päätyi siihen, että vaikka kuinka paljon hänestä voitaisiin sanoa pahaa, niin hän ei ollut mies, joka hyväksikäyttäisi toisen haavoittunutta tilannetta tyydyttääkseen omia alhaisia halujaan. Eräs muisto hänen lapsuudessaan sattuneesta tapauksesta nousi kuviksi hänen mieleensä. Vuosia sitten hän ei ollut jäänyt muiden lasten tavoin silittelemään auton tönäisemäksi joutunutta, pahoin loukkaantunutta kissanpentua, vaikka se oli houkuttelevan pehmeältä näyttänytkin. Seudun poikien järkytykseksi hän oli ottanut kiven ja murskannut sillä säälittävästi uikuttaneen eläimen pään. Jos hän oli pystynyt siihen kymmenenvuotiaana, hän pystyisi siihen nytkin. Toki tässä tilanteessa vain kuvainnollisesti.
 

Severus ei kestänyt ajatustakaan siitä, että Hermione oli loukannut itsensä lentäessään päin seinää (se typerä, mahtipontinen ja itsepäinen Potter). Hän itse oli pitänyt huolen, ettei vahingoittanut tyttöä edes tämän riehuessa hänen kimpussaan. Hän olisi mieluummin kuollut kuin satuttanut Hermionea puolustautuessaan. Sikäli kun kipua karkottavaa loitsua ei ollut olemassa, eikä hänen huoneestaan löytynyt sillä hetkellä mitään asianmukaista lääkettä, hän päätti viedä tytön salaiseen kattopuutarhaansa. Sen lisäksi, että siellä kasvoi tarkoitukseen sopivia lääkekasveja, paikan ilmapiiri oli täydellinen hiljaiseen toipumiseen. Sen hän oli itse kokenut monet kerrat.

*

Severus ei ollut päässyt käymään puutarhassaan viikkokausiin, mutta nyt sinne meneminen ei ollut ainoastaan välttämätöntä, vaan myös ainoa mahdollisuus auttaa. Hän nosti Hermionen käsivarsilleen yllättävän vaivattoman näköisesti ollakseen niin kapearakenteinen mies. Sitten hän langetti lailliseksi hieman liian väkevän harhautusloitsun heidän ylleen. Hämärässä linnassa se sai luvan riittää. Sitä paitsi, hän jos kuka osasi liikkua äänettömästi ja vaivihkaa.

Kukaan ei kuitenkaan tullut vastaan linnan portaikossa, kun he lipuivat kuin ammoisina aikoina rakkaudettomuuteen kuolleiden sielujen varjot. Puutarha otti heidät vastaan mitään kyselemättä, huokumalla lämmintä ja kosteaa ilmaa heidän kasvoilleen. Pimeään piiloutuneen, lähes viisimetrisen Magnolia grandifloran tuoksu tulvahti heidän ylleen ja sai Hermionessa aikaan omituisen rauhoittavan ja yhtä aikaa sensuellin olon.
 
Severus laski tytön hellästi suihkulähteen viereiselle penkille ja taitteli oman kaapunsa pehmikkeeksi hänen alleen. Hermione tunsi olonsa jo paljon paremmaksi. Hänestä tuntui kuin puutarha olisi huokunut jotain valtavaa, lähes käsin kosketeltavaa vanhaa parantavaa magiaa. Paikan taianomaisuutta lisäsi entisestään se, että Severus oli sytyttänyt pieniä valurautaisia lyhtyjä sinne tänne valaisemaan öistä puutarhaa. Hermione ei ollut koskaan elämänsä aikana nähnyt mitään niin kaunista. Paikka oli kuin upea taideteos, ja hän koki valtavaa kiitollisuutta siitä, että oli edes kerran elämässään päässyt näkemään ja kokemaan jotain niin merkillisen vaikuttavaa. Severus istui myös penkille, säilyttäen säädyllisen etäisyyden kuin uskollinen vanha vahtikoira. Hermionea hymyilytti ja hänen teki mieli ojentaa kätensä syleilemään tuota happaman näköistä juroa miestä. Aika tuntui pysähtyneen, ja he havahtuivat vasta kun Hermionen vatsa alkoi päästää huvittavia, mutta epätoivoisen nälkäisiä ääniä. Salamana Severus oli kadonnut penkiltä vain palatakseen pian muutamia vasta poimimiaan hedelmiä käsissään. Hermione kiitti hymyillen ja otti samettipintaisen viikunan miehen kämmeneltä. Sen ravintopitoisuus oli hyvin korkea, ja Hermione tiesi sen palauttavan hänen voimansa tehokkaammin kuin omena tai luumut.

He olivat sanoneet tuskin sanaakaan sen jälkeen, kun Hermione oli avannut silmänsä Severuksen työhuoneen nojatuolissa. Tuntui siltä kuin sanat olisivat lopultakin menettäneet merkityksensä, sillä he olivat puhuneet niin paljon niin pitkään, lausumatta kuitenkaan koskaan mitään todellista, mikä oli vaatinut tulla ilmaistuksi jo niin kauan.

Severuksen olisi pitänyt olla etsimässä oikeita kasveja Hermionen kipuihin, mutta hän ei saanut edes kysyttyä millaisesta vaivasta tarkalleen oli kysymys. Oliko Hermione loukannut selkänsä, vai kärsikö hän mahdollisesti päänsärystä noiden onnettomien tapahtumien seurauksena, sitä hän ei tiennyt. Hän istui penkillä kuin naulattuna ja ilmeisesti nukahti, sillä seuraavan kerran hän havahtui, kun aamuauringon ensimmäinen säde lankesi hänen jakoihinsa ja kuumensi hänen mustia lahkeitaan. Hän hätkähti rajusti hereille, eikä tiennyt mitä ajatella kaikesta tästä, kun Hermione istui edelleen hänen vieressään ja katseli häntä hymyilevin silmin. Severuksesta tuntui kuin tämä olisi ollut uuden maailman ensimmäinen aamu, ja he olisivat olleet ensimmäiset ihmiset maailman alun puutarhassa.

"Huomenta", Hermione kuiskasi hieman aamunkarhealla äänellä. "Olisiko meillä mahdollisuus pieneen aamukävelyyn? Näkisin mielelläni puutarhan muitakin osia, täällä on niin kaunista."

Kuin yhteisestä sopimuksesta, he eivät sanallakaan viitanneet edellisen illan tapahtumiin. Tosin saattoi olla mahdollista, että Hermione ei muistanut siitä mitään, eikä Severus aikonut hänelle siitä kertoa.

"Luuletko pystyväsi kävelemään? Tänne tullessamme olit vielä kovin kipeä, kuinka voit nyt?" Severus nousi seisomaan ja katseli tyttöä tavalla, ettei yksikään valhe tai liioiteltu hyvänvoinnin vakuuttelu menisi läpi.

"Pientä päänsärkyä lukuun ottamatta oikein hyvin, kiitos…" Hermione piti pitkän tauon, kuin miettiäkseen mitä sanoisi. Jos hän ihmettelikin tätä omituista tilannetta ja sitä, kuinka oli siihen joutunut, hän peitti sen täydellisesti. "Lihakseni tuntuvat tosin hiukan pakottavilta ja jäykiltä. Uskon, että rauhallinen kävely auttaisi siihen erinomaisesti."

"Hyvä on, voimme samalla poimia jotain särkyysi, tule." Severus ojensi kätensä auttaakseen Hermionen ylös, mutta tarkkaili tätä edelleen herkeämättä.