Luku 21 – Karkotus paratiisista

Hidastempoinen käyskentely kasteisessa ja huumaavan herkkiä ja vivahteikkaita tuoksuja täynnä olevassa kattopuutarhassa Severus Kalkaroksen rinnalla oli kuin suoraan Hermionen onnellisimmista unista. Tunnelma oli kaiken kaikkiaan hyvin unenomainen, ja Hermionella oli omituinen tunne siitä, että hänen olisi pitänyt tietää jotain, mistä hän ei pystynyt edes muodostamaan kysymystä. Hän ei vaivannut sillä kuitenkaan nyt päätään. Hän ei aikonut antaa minkään pilata tätä ihanaa hetkeä, oli se sitten totuuden pakenemista tai ei.

Hermione katseli ympärilleen kerrankin ilman sitä malttamatonta kiihkoa, jolla hän yleensä vastaanotti kaiken uuden ja mielenkiintoisen, josta hän saattaisi oppia jotain uutta. Vaikka puutarha pitikin sisässään tuhansia salaisuuksia ja vastauksia lukemattomiin kysymyksiin, Hermione piti tiedonhalunsa aisoissa ja keskittyi nauttimaan aisteistaan. Mustarastas lauloi jossain korkealla, näkymättömissä olevan puun oksalla. Lähes tukahduttavan lämmin kosteus, joka puutarhassa oli vallinnut heidän saapuessaan, oli muuttunut raikkaammaksi. Aamuyön pimeimmän hetken aikana syntynyt viileys oli lämpenemässä hetki hetkeltä. Hermione huomasi mukulakivipolun vierellä auringonläikässä nököttävän pienen sisiliskon, joka säntäsi laventelipusikkoon heidän lähestyessään sitä. Oikealla puolella polkua reunusti Hermionen vyötärön korkeudelle ulottuva ikivanhan näköinen, sammaloitunut kivimuuri. Sen päällä kasvoi pieniä vaatimattoman näköisiä kukkia. He pysähtyivät niiden eteen, ja Severus nyökkäsi merkiksi, että he olivat löytäneet etsimänsä.

Siinä kasvoi pieni Chrysanthemum leucanthemum mätäs. Hermione oli toki lukenut sen parantavista vaikutuksista, muttei tuntenut tarvetta tuoda esiin tietämystään. Sen sijaan hän katsoi Severusta kysyvästi ja pyysi tätä näyttämään miten hän erottaisi oikeat, erityistä voimaa sisältävät yksilöt tavanomaisista valkoisista hedekukista. Kalkaros taittoi muutaman varren erityisellä huolellisuudella, jollaisen vain vuosien tarkkaavainen työskentely hienovaraisten ainesosien kanssa saattoi kehittää otteeseen, ja ojensi kasvin tytön ulottuville. Hermione nosti kätensä ja kosketti miehen hoikkia sormia ottaakseen kukan omaan käteensä. Kuin epähuomiossa, Severus kieltäytyi irrottamasta otettaan pienestä kasvista ja kumartui tarkastelemaan sitä kattoikkunan läpi siilautuvan aamu-auringon valossa. Hermione nosti leukaansa nähdäkseen pienimmätkin yksityiskohdat ja astui niin lähelle miestä, että saattoi tuntea tämän kylmän kellarin ja miedon santelipuun tuoksun. Severus tunsi lämmön huokuvan hänen vierellään seisovan naisen kehosta ja hätkähti huomatessaan tämän kasvot taas niin lähellä omiaan.

Hermionen hiukset kutittivat miehen poskea, ja hän vilkaisi alaspäin unohtaen kaiken, mitä oli koskaan aikonut sanoa. Hermione katsoi häntä taas häikäilemättömästi suoraan silmiin, ja hänen ilmeensä heijasti jotain niin käsittämätöntä, että Severus huomasi hengityksensä lamautuvan ja sydämensä hakkaavan tavalla, joka sai hänen koko kehonsa sykkimään outoa lämpöä. Hetken ajan oli aivan hiljaista. Hermione astui askeleen lähemmäs ja kohotti kasvonsa häntä kohti täynnä hiljaa kypsynyttä päättäväisyyttä. Hitaasti, kuin antaen jokaisen sekunnin sadasosan julistaa Hermionelle mahdollisuutta muuttaa mielensä ja vetäytyä pois, Severus lähestyi häntä rikkomatta katsekontaktia ja lopulta painoi suunsa hänen pehmeille huulilleen. Sen sijaan, että tyttö olisi kavahtanut hänen allaan, Hermione avasi huulensa vastaanottaakseen hänen epävarmasti tunnustelevan kielensä ja veti hänet kaksin käsin lähemmäs itseään. Severus tunsi jostain syvältä sielunsa syövereistä nousevan aallon pyyhkäisevän hänen ylitseen ja pian hän suuteli allaan värisevää naista epätoivoisen nälkäisesti, upoten hänen huultensa väliin kuin haaksirikkoinen, joka mieluummin vajoaa aaltoihin kuin pelastuu yksinäiselle saarelle.

Severus otti Hermionea kiinni vyötäisiltä ja nosti tämän istumaan hajareisin viereiselle kivimuurille. Siinä kohdin muurin takana kasvoi merkillisen muotoinen, mutta vankkarunkoinen oliivipuu. Se tarjosi täydellisen selkänojan, jota vasten Hermione saattoi nojata ottaessaan vastaan Severuksen kehon intensiivisen painon. Miehen kädet vaelsivat levottomasti pitkin hänen vartalonsa pehmeitä kaaria ja saivat aikaan mielihyvän väristyksiä, jollaisia Hermione ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut. Yhä suudellen hänen huuliaan aistikkaasti ja täynnä pitelemätöntä himoa, Severus painautui entistäkin voimakkaammin vasten hänen kehoaan, ja Hermione saattoi ristiä jalkansa hänen selkänsä takana pitääkseen miehen mahdollisimman lähellä itseään.

"Severus…", hän voihkaisi upottaen sormensa Severuksen yönmustiin hiuksiin, kun tämä oli siirtänyt huulensa suudellakseen herkkää linjaa hänen korvaltaan kaulalle saakka. Uskomaton helpotuksen ja ilon aalto ravisutti Hermionen kehoa. Vihdoinkin kaikki epätietoisuus ja mieltä kalvava pelko oli poissa, ja hänet täytti onnellinen varmuus siitä, että hänen tunteensa eivät olleet vain pelkkää yksipuolista haaveilua ja säälittävää kuvittelua. Severus Kalkaros halusi häntä samalla kiihkeällä voimalla, mikä hänet oli täyttänyt jo monen kuukauden ajan. Hän tunsi tarvetta sanoa jotain, muttei löytänyt yhtään sanaa joka olisi ollut sen arvoinen, että sen olisi voinut lausua tässä tilanteessa.

"Meidän pitää lopettaa", Severus murahti silloin katkonaisesti hengittäen ja yrittäen selvästi saada karannutta kontrolliaan takaisin paikoilleen.

"Ei Severus, ei, minä haluan - ", yritti Hermione sanoa väliin, mutta Kalkaros painoi sormensa hänen huulilleen ja jatkoi kuulostaen mieheltä, joka kamppailee itseään suuremman vastustajan kanssa: "Sinun pitää mennä ennen kuin en enää pysty hillitsemään itseäni ja nain sinua vasten puunrunkoa."

Kuuma veri tuntui kohahtavan Hermionen reisien väliin, ja hänen teki mieli kehottaa miestä ryhtymään tuumasta toimeen, mutta vakava ja suorastaan raastava ilme Kalkaroksen kasvoilla sai hänet pysymään vaiti. Mies astui askeleen taaksepäin ja kääntyi pois hänen mantelisilmiensä kysyvän katseen poltteesta. Hermione tunsi kyynelten pistelevän silmissään, ja pettymyksen makuinen pala alkoi nousta hänen kurkkuunsa, eikä sitä ollut mahdollista yrittääkään nielaista.

"Severus…" Hermione aloitti taas varovasti ja kosketti Severuksen olkapäätä sormenpäillään.

"Ei Hermione, olen pahoillani, käyttäydyin sopimattomasti", mies vastasi kääntymättä kohtaamaan hänen katsettaan.

"Et tehnyt mitään mitä en olisi toivonut sinun tekevän", sanoi Hermione, "ennen kuin vetäydyit pois luotani." 

"Ei, käyttäydyin anteeksiantamattomasti ja olen todellakin pahoillani. Sinun on nyt parasta lähteä", Kalkaros kuiskasi pehmeästi ja otettuaan vielä muutaman askeleen kauemmas, hän kääntyi hitaasti kohti Hermionea.

Tyttö ojensi kätensä toivoen että Severus tarttuisi siihen, mutta turhaan. "Et tiedä miten kauan olen toivonut että äskeinen tapahtuisi", Hermione sanoi tuskin kuuluvalla äänellä ja veti kätensä takaisin syliinsä lannistuneesti huokaisten.

Severus hymähti ilottomankuuloisesti ja katsoi hetken yhä kivimuurilla istuvaa nuorta naista edessään. "Kyllä minä tiedän, mutta se ei ole mahdollista meidän välillämme, Hermione, luulin sinun ymmärtävän sen."

Hermione hypähti kevyesti jaloilleen ja yritti jälleen kietoa kätensä synkännäköisen miehen ympärille, mutta tämä irrotti hänen otteensa ja tiuskaisi niin, että Hermione katui katkerasti kuvitellessaan voivansa lähestyä häntä uudelleen.

"Ei, minä en voi. On parempi että menet nyt pois. Olen tuskin sopiva miesystäväehdokas kenellekään koulutytölle, joka on riittävän typerä haaveilemaan minusta", Kalkaros sanoi vanhan tutun pisteliäisyyden kuultaessa taas hänen sanojensa pohjalta.

"Typerä? Koulutyttö? Sitäkö minä olen sinulle –" Hermione haukkoi henkeään loukkaantuneena.

"Kuuntele minua Hermione, en vain voi! Et ole vielä aikuinen, et tiedä mistä puhut. Kuvittelet olevasi riittävän kypsä, mutta koska et ole koskaan ollut aikuinen, et voi mitenkään ymmärtää eroa varhaiskypsän teini-ikäisen ja aikuiseksi kasvaneen naisen välillä. Halveksisin itseäni loppuelämäni jos käyttäisin sinua nyt hyväkseni. Sinun täytyy luottaa minuun. Minä olen ollut sinun ikäisesi, joten minulla on aika hyvä käsitys siitä mitä käyt parhaillasi läpi."

"Miten kehtaat holhota minua niin kuin olisit isäni tai joku – "

"Voisin olla", Severus sanoi ykskantaan ja asetti kätensä puuskaan rintansa päälle.

"Et voisi! Et ole koskaan ollut emotionaalisesti riittävän kypsä päästääksesi ketään niin lähelle että voisit olla jonkun isä."

"Siitä sinä et tiedä mitään."

"Tiedän enemmän kuin arvaatkaan. Kaikki tieto mitä minulla on ei tule kirjoista."

"Niinkö? Kuitenkaan en voi, enkä aio käyttää sinua hyväkseni ja siinä samalla kehitä tunteita sinua kohtaan, jotta voisit silloin juuri sopivasti ymmärtää miten kirotun vanha äijä olenkaan. Sitten sinä karkaisit jonkun komean nuoren huispaajan kanssa ihmetellen miten koskaan saatoit olla niin sokea ja tyhmä, että edes ajattelit että me voisimme…" Kalkaroksen ääni vaimeni viimeisten sanojen kohdalla, ja Hermionen näkemättä hän painoi katseensa maahan kuin mies, joka tietää hävinneensä.

Severuksen huulet olivat maistuneen suloisilta ja makeilta kuin viikuna, jonka hän oli saanut puutarhaan tullessaan. Se oli saanut tuon suudelman tuntumaan entistäkin humalluttavammalta. Miten suu, niin hellä ja herkullinen, saattoi sylkeä ulos noin happamia ja terävästi satuttavia sanoja?

"Sinä… sinä… Kukaan ei ole koskaan loukannut minua tuolla tavalla. Miten sinä saatat? Jos tuo on se mitä sinä ajattelet minusta, niin… olen pahoillani puolestasi", Hermione sanoi raivon ja surun taistellessa hänen sisimmässään, "Sinä et vain tajua, eikö niin? En voisi välittää vähempää iästäsi tai… mistään. Minä rakastan sinun sieluasi. Sitä ei voi kukaan korvata, ei koskaan, mutta koska epäilen ettei sinulla ole aavistustakaan mistä minä puhun, ja käytännöllisesti katsoen sanoit ettei sinulla ole samanlaisia tunteita minua kohtaan, niin hyvästi, nähdään seuraavassa elämässä." Hermionen ääni vavahti ja hän pyyhkäisi kiukkuisesti kämmenselällään silmäkulmiaan.

"Hermione… Ole hyvä ja lähde pois. Mene!" Severus melkein huusi, käänsi selkänsä Hermionelle ja kuullessaan askelten kaikuvan vasten kivistä polkua ja lopulta oven jysähtävän takanaan hän peitti kasvonsa käsiinsä.