Luku 22 – Tyttöjen välisestä ystävyydestä

 

 

Hermione marssi ympäri linnaa vain saadakseen purettua ihonsa alla riehuvaa myrskyä jollain fyysisellä tavalla. Päiväkirjan kirjoittaminen ei ollut ollenkaan riittävä keino tyynnyttää tätä kiukun, raivon ja epäoikeudenmukaisuuden sekaista vimmaa, jonka Severuksen teot olivat hänessä saaneet aikaan.

  

Tuntia aiemmin professori Dumbledore oli kutsunut Hermionen huoneeseensa ja kertonut Kalkaroksen olevan todellakin kadonnut viikko sitten jälkiä jättämättä. Mikäli Hermione saattoi luottaa rehtorin sanaan (tosin tällä hetkellä hän ei luottanut enää yhtään mihinkään), Severus oli jättänyt vain lyhyehkön pergamentille raapustetun viestin, jossa hän oli kertonut lähtevänsä pois, kaikkien edun nimissä.

  

Se omahyväinen, tärkeilevä paskiainen! Niin tyypillistä hänelle kuvitella olevansa kaikkien yläpuolella, kuvitella tietävänsä mikä on parhaaksi kenellekin, Hermione puhisi puoliääneen työntäen samalla linnan raskaan ulko-oven auki. Hän tarvitsi nyt ilmaa, raikasta ilmaa.

  

Ymmärrän, että on hänen oman etunsa mukaista kadota maailmankartalta, mutta että hän viitsiikin teeskennellä toimivansa minun parhaakseni. 

 

Hermione harppoi nurmikenttää pitkin, ja ellei lauma kolmasluokkalaisia puuskupuheja olisi ollut lähistöllä, hän olisi varmasti huutanut ääneen.

 

Hän ei vain uskalla, mokomakin pelkuriraukka, hän ei uskalla kohdata tunteitaan. Miten säälittävää, miten tyypillistä, että hän ensin syyttää minua tunteitteni kontrolloimisesta ja manipuloi minut vapautumaan, mutta ei itse uskalla päästää irti hetkeksikään.

  

Hermione oli varma, että ei niinkään Voldemortin koston, vaan Kalkaroksen oma hallinnan menettämisen pelko, oli ajanut hänet pois. Kalkaros pystyi nyt, ottamansa välimatkan avulla, säilyttämään tunteidensa hallinnan, mutta minkä kustannuksella? Hermione tunsi tilanteen olevan suunnattoman epäoikeudenmukainen häntä kohtaan. Ja yksi asia mitä Hermione Granger ei voinut sulattaa, oli epäoikeudenmukaisuus. Se sai hänet suorastaan kiehumaan, oli kohteena sitten poika-joka-eli, puolijättiläiset, kotitontut tai hän itse.

  

Hän olisi kyllä kestänyt sen, että Severus olisi torjunut hänet. Hän olisi selviytynyt jopa siitä, että Severus olisi nauranut hänen tunteilleen ja vakuuttanut, ettei ikäpäivänä voisi tuntea mitään Hermionen kaltaista tyttöä kohtaan. Hän olisi pystynyt elämään senkin epämiellyttävän asian kanssa, että Severus olisi "käyttänyt häntä hyväkseen" (Hermionella oli tosin erilainen näkökulma tähän asiaan) ja tunnustanut sitten pitäneensä vain hetken hauskaa, mutta tätä hän ei voinut kestää. Hermione tiesi, että Severuksella oli tunteita häntä kohtaan. Hän tunsi sen, oli tuntenut sen jo jonkun aikaa, muttei ollut voinut olla varma, ennen kuin oli nähnyt kaiken omin silmin sinä yönä kun oli komennettuna hyökännyt miehen kimppuun.

  

Dumbledore oli Harryn avustuksella selvittänyt Hermionelle kaiken minkä tiesi sen illan tapahtumista ja suunnitelmasta, joka oli johtanut niihin. Draco oli pidätettynä taikaministeriön tutkintavankeusosastolla, ja todennäköisesti hänen kohtalonaan oli joutua Azkabaniin anteeksiantamattoman komennu-kirouksen käytöstä ja murhayrityksestä sen avulla. Vaikka Hermionesta oli järkyttävää ajatella miten varomaton hän oli ollut Dracon suhteen ja varsinkin se, mitä hän oli Severukselle tehnyt, niin hänen tämän hetkinen, miehen poislähdön aiheuttama, tunnekuohunsa oli niin suuri, että se vei pois pahimman terän kauhistelulta ja katumukselta. Kaikesta tästä kipua tuottavasta tunnemyrskystä huolimatta Hermione ei olisi hetkeksikään vaihtanut takaisin siihen olotilaan, jossa hän oli lukuvuoden alussa ollut. Mikä tahansa, jopa tämäkin, oli parempi, kuin se turta ja tunteeton tyhjyys, jossa hän oli silloin vaeltanut.

  

Hermione kiihdytti askeliaan juoksuun, eikä hidastanut vauhtiaan, vaikka sypressiaitaa parturoiva Hagrid huusi hänen nimeään. Hermionesta tuntui, että edes tultasyöksevä unkarilainen sarvipyrstö ei olisi saanut häntä pysähtymään. Jonkin ajan kuluttua hänen rintaansa alkoi pistää, ja hän tunsi verenmaun suussaan. Vimmaisesti läähättäen hän kaatui maahan ja repi multakokkareisia ruohotupsuja kaikkialta ympäriltään mihin vain hänen kätensä ylettyivät. Viimeisillä voimillaan hän viskoi paakkuja minne sattui, kunnes yksi putosi hänen päälleen, ja hän alkoi itkeä. Itku alkoi surkeina nyyhkäyksinä, paisui hiljalleen äänekkääksi ulvonnaksi kestääkseen aikansa ja vaimentuakseen taas vähitellen pieniksi, lohduttomiksi inahduksiksi. Hermione makasi aloillaan kerälle kääriytyneenä vielä kauan aikaa, kunnes huomasi illan viilenneen, ja häntä alkoi paleltaa. Hitaasti hän kokosi itsensä ja kohottautui seisovaan asentoon, kuin räsynukke, joka nostetaan pystyyn niskasta roikottaen. Häntä huimasi ja oksetti, mutta hän alkoi kävellä päättäväisesti ja hieman horjahdellen kohti linnaa.

 

*

 

Oli illallisaika, ja Hermione oli päättänyt pujahtaa huoneeseensa syömättä ja kenenkään huomaamatta. Hän ei ollut päässyt vielä ensimmäisten portaiden puoliväliinkään, kun Ginny kiirehti hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja nähdessään ilmeen ruohonkorsien, liman ja itkun raidoittamilla mutaisilla kasvoilla, hän kiepautti Hermionen tiukkaan halaukseen, josta ei ollut irti pyristelemistä. Hermione tunsi Ginnyn voimakkaat kädet ympärillään ja hänen pehmeän poskensa omaansa vasten, ja itku alkoi taas lähteä liikkeelle hänen sisältään kuin syvyydestä nouseva hyökyaalto. Hermione ei kuitenkaan halunnut parkua käytävällä, joka olisi moninkertaistanut hänen äänensä kaiullaan, puhumattakaan uteliaista silmäpareista, joita tilanne olisi pian kerännyt heidän ympärilleen. Hän kuiskasi jotain ystävälleen, ja irrottamatta otetta Hermionen kädestä, Ginny lähti seuraamaan häntä kohti rohkelikkotornia.

  

Päästyään huoneeseensa Hermione veti oven tiukasti kiinni perässään ja viittasi Ginnyn istumaan sängylleen. Itse hän valui lattialle ja nojasi seinään kädet tiukasti polviensa ympärillä. Ginny polvistui hänen eteensä ja kietoi uudelleen kätensä hänen harteilleen. Weasleyn perheenjäsenten keskuudessa oli hyvin luontevaa halailla toisiaan, mutta Hermionelle muiden ihmisten fyysinen läheisyys ei ollut niin itsestään selvää. Nyt hän oli kuitenkin liian onneton ja liian uupunut tunteakseen oloaan vaivaantuneeksi. Sen sijaan hän tunsi Ginnyn huolenpidon koskettavana ja lohdullisena.

  

Hermione oli ollut Ginnyn kanssa tekemisissä vähemmän kuin moneen vuoteen, mutta sen sijaan, että olisi tuntenut syyllisyyttä tai välimatkan aiheuttamaa etäisyyttä, hän saattoi huomata heidän ystävyytensä säilyneen aivan ennallaan, tai jopa syventyneen välimatkan aikana.

  

Todellinen ystävyys ei vaadi jatkuvaa fyysistä läsnäoloa, vaan jollain merkillisellä tavalla olemme aina heidän lähellään. Rakkaudella on voima ylittää aika ja paikka, joskus jopa kuolema… Hermione antoi ajatustensa vaellella ennalta tuntemattomia polkuja, ja sanat joita hän näiden polkujen varsilta löysi, tuntuivat rauhoittavan hänen oloaan enemmän kuin mitään muu.

  

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Ginny alkoi kertoa joitakin pieniä, toisarvoisilta tuntuvia seikkoja, mutta hetken kuluttua pienet sanojen purot olivat Hermionen yhtyessä keskusteluun kasvaneet runsaana pulppuileviksi virtauksiksi johtaen lopulta syvään ja päämäärätietoisesti eteenpäin kohisevaksi joeksi. Ginny kertoi suhteestaan Harryyn, elävään legendaan, jolle julkisuus ja suuret odotukset olivat tuoneet uskomattomia, sisäisesti raastavia paineita. Ginny oli voimakasluontoinen tyttö, eikä kulisseissa toimivan tukijan rooli ollut ottanut luonnistuakseen ilman kovaa työtä. Toisinaan hän tunsi olevansa kuin suuren rokkitähden tai huispausmestarin puoliso, jonka täytyy olla valmis joustamaan ja luopumaan omista päämääristään korkeamman yhteisen hyvän vuoksi. Hän oli kuitenkin tehnyt päätöksen pysyä rakkaansa rinnalla tuli mitä tuli. Harry ei ollut tätä häneltä vaatinut, päinvastoin. Hermionea alkoi huvittaa tajutessaan Ginnyn tarinan edetessä, miten äärettömän samanlaisista miehistä heidän elämässään oli kysymys. Vaaralliset tehtävät, suuret vaatimukset, joiden rinnalla henkilökohtainen täyttymys ja ihmissuhteiden ylläpitäminen olivat auttamattomasti kakkossijalla. Ja mikä pahinta, se holhoava, ymmärrettävä, joskin hitusen ylimielinen käsitys siitä, että suhteen lopettaminen olisi toisen, tässä tapauksessa Ginnyn, edun mukaista.

  

Hermione naurahti lakonisesti. Pitäisi kai olla iloinen, sehän on selvä rakkauden osoitus: "Olen valmis jättämään sinut, jotta et joutuisi kärsimään vuokseni", hän mietiskeli. Ärsyttävää silti yhtä kaikki, sillä toiselta kannalta katsottunut asia oli ehkä huolenpitoa, mutta myös heidän aliarvioimistaan. Ginny ja Hermione eivät kokeneet tarvitsevansa huolenpitoa. He halusivat vain olla valittujensa rinnalla ja olivat valmiita kaikkeen, mihin se heidät sitten olisi vienytkin. Mutta nämä miehet… Eivät antaneet edes mahdollisuutta.

  

Hermione varoi visusti lausumasta Severuksen nimeä. Kukaan hänen läheisistään ei ollut tietoinen heidän suhteensa laadusta tai syvyydestä. Eihän hän ollut siitä selvillä itsekään. Omat tunteensa hän oli jo vihdoin, pakon edessä, myöntänyt itselleen, mutta vielä hän ei kokenut olevansa valmis vastaanottamaan paheksuvia, hämmentyneitä tai suorastaan järkyttyneitä reaktioita ystäviltään. Sitä paitsi, kun nyt ilmeisesti kaikki on ehtinyt päättyä ennen kuin alkoikaan, niin miksi suotta puhua siitä kenellekään, hän järkeili.

  

"Vastasiko professori Kalkaros tunteisiisi?" kuului siinä samassa Ginnyn vilpitön ja lämmin ääni kysyvän. Hermione hätkähti ja tunsi vatsanpohjansa kiepahtavan ympäri kuullessaan hänen nimensä lausuttuna niin luonnollisesti ystävänsä suusta. Moiseen suoraan ja täysin teeskentelemättömään kysymykseen ei voinut olla vastaamatta samalla tavalla. Juuri hetki sitten Hermione oli päättänyt olla mainitsematta asiasta sanallakaan, kun hän jo kuuli itsensä kertovan juurta jaksain kaikkea tapahtunutta. Hänestä tuntui kuin pitkään painetta kehittäneen taikajuomapullon korkki olisi viimein poksautettu auki, ja kaikki hänen sydämeensä liian pitkäksi aikaa säilömänsä asiat putoilivat hänen huuliltaan lause toisensa jälkeen: analyysi-istunnot, Kalkaroksen sarkastinen ja musta huumori, hänen kykynsä kuunnella ja tehdä älykkäitä yhteenvetoja vain muutamalla sanalla, hänen oivaltavien kommenttiensa aiheuttamat ahaa-elämykset Hermionessa, hänen nerokkaasti, mutta äärettömän hienovaraisesti toteuttamansa suunnitelma tehdä Hermione tietoiseksi ongelmastaan pyrkiä kontrolloimaan liikaa ajatuksiaan, tunteitaan ja kaikkea itsessään ja ympärillään, ja tämän pakkomielteisen perfektionismin aiheuttamat hermostolliset häiriötilat ja lopulta niiden purkamiseen vaivihkaa pyrkineet toiminnot, retki kiellettyyn metsään (hän muisti itsensä vapisevana Kalkaroksen sylissä, hakattuaan ensin loitsittua kiveä päättömän raivon vallassa), Kalkaroksen paljastuminen ja Voldemortin kosto, joka oli pakottanut miehen piiloutumaan, ja lopulta, heidän saumaton ja suurta tyydytystä tuottanut yhteistyönsä pimeyden piirron häivyttämiseksi…

  

Ginny kuunteli huokuen ymmärrystä ja levollisuutta, joka kannusti Hermionea jatkamaan. Hän kuvaili hitaasti syttyneitä tunteitaan ja niitä pieniä välähdyksiä, jotka saivat hänet epäilemään, toivomaan, että hän ei ollut yksin tuntemustensa kanssa. Ginny esitti väliin muutamia tarkentavia kysymyksiä, mutta enimmäkseen vain nyökkäili tai päästi pieniä myötäeläviä äännähdyksiä. Hermione tunsi, että Ginny käsitti kaiken kuin ihminen, joka on kokenut jotain hyvin samankaltaista. Hän ei kuitenkaan rikkonut Hermionen puhetta seurannutta hiljaisuutta alkamalla itse kertoa tilanteestaan Harryn kanssa. Sen sijaan hän tokaisi hymyillen vaisusti: "Miten surkuhupaisaa, että nämä kaksi toisiaan eniten maailmassa halveksivaa miestä ovat loppujen lopuksi samanlaisempia kuin voivat ikinä aavistaakaan." Ginnyn ääni oli hieman karhea, ja hänen silmänsä kimmelsivät tavalla, joka kertoi syvistä tunteista.