Luku 4 – Sytyjo!

 

Jo viidennen kerran sillä viikolla Ron kiemurteli matami Pomfreyn edessä Tylypahkan sairaalahuoneen ovenraossa yrittäen keksiä toinen toistaan vakuuttavampia syitä päästä katsomaan Hermionea.

"Herra Weasley, sanon tämän vielä kerran, vaikka tuskin se tavoittaa mieltäsi yhtään sen paremmin kuin aikaisemmatkaan kerrat, jolloin olen sen sanonut." Sairaanhoitajanoita näytti päättäväiseltä ja tiukalta, mutta hänen äänensävystään saattoi huomata hänen itse asiassa olevan pahoillaan siitä, ettei Hermione ollut vielä vahvistunut riittävästi tavatakseen huolestuneita ystäviään. "Neiti Granger ei ole vielä siinä kunnossa, että hän kestäisi minkäänlaista rasitusta."

"Rasitusta!" Ron kivahti," olemme ystäviä, emme rasitusta. Se, että hän luulee meidän unohtaneen kokonaan hänen olemassaolonsa, tuskin nopeuttaa hänen toipumistaan! Sitä paitsi, osaamme käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Emme ole enää pahankurisia kolmasluokkalaisia." Hän ojentautui suoraksi koko komeaan 182 senttimetrin pituuteensa, röyhisti rintaansa ja loi vakaan katsekontaktin pehmenemään päin olevaan valkokaapuiseen noitaan. "Kymmenen minuuttia riittää. Haluan vain nähdä hänet, pitää häntä hetken kädestä ja kertoa miten paljon hän minulle... öh, meille merkitsee", Ron sanoi ja punastui korviaan myöten.

"Hyvä on, viisi minuuttia, mutta vain te kaksi, ja toivon että minun ei tarvitse katua tätä", matami Pomfrey sanoi ja laski Harryn ja Ronin sisään, mutta sulki oven niin nopeasti, että Neville, Luna, Ginny ja Dean jäivät hölmistyneinä seisomaan sen takana olevaan käytävään.

Harry kulki vaistomaisesti hiipien Hermionen sängyn luo, kumartui antamaan kevyen suukon hänen otsalleen ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Ron sen sijaan oli Hermionen nähtyään käännähtänyt nopeasti kannoillaan ja seisoi nyt nojaten molemmilla käsillään ikkunalautaan yrittääkseen saada myrskyävät tunteensa takaisin hallintaansa. Hänestä tuntui kuin hänen silmiensä pinnalle olisi noussut vieras ja kirvelevä lasinen kalvo, ja hänen oli räpyteltävä silmiään sekä purtava alahuulensa sisäpintaa, ettei olisi ulvonut ääneen.

Harry laski kasan pikaista paranemista toivottavia kortteja sängylle Hermionen tyynyn viereen ja oikaisi kevyesti peittoa siltä kohdalta mihin oli nojannut polvellaan. "Meillä on ikävä sinua, pörröpää, jollet pian tule panemaan meitä kuriin, jää tänä vuonna ainakin kolme rohkelikkoa vaille valmistumista. Tarvitsemme sinun lukuaikatauluasi, sinun selkeitä muistiinpanojasi ja orjapiiskurin otteitasi..." Harryn oli nielaistava muutaman kerran jatkaakseen, sillä jotain outoa ja suurta tuntui jatkuvasti juuttuvan hänen kurkkuunsa, "mutta ennen kaikkea, tarvitsemme sinua sinun itsesi vuoksi. Elämä rohkelikkotornissa on tylsää ilman sinua." Harryn viimeiset sanat muuttuivat ohueksi ja rikkinäiseksi kuin äänenmurroksessa olevalla pojalla. Harry oli kuitenkin ohittanut sen iän jo useampi vuosi sitten.

Ron astui muutaman varovan askeleen ystäväänsä kohti ja laski kätensä tämän satunnaisesti nytkähteleville hartioille. Ron oli varma ettei toipuisi ikinä siitä jos Hermionelle tapahtuisi jotain, mutta vielä enemmän häntä pelotti se, mitä se tekisi Harrylle. Harry oli menettänyt jo liian monta ihmistä yhden elämän aikana. Ron ravisti sen suuntaiset ajatukset pian päättäväisesti mielestään ja veti syvään henkeä. Hän istui alas Hermionen sängyn laidalle ja otti tämän viileän käden hellästi omaansa. "Hei prinsessa..." hän kuiskasi ja nosti tytön käden sipaistakseen sitä kevyesti huulillaan. "Mitä kuuluu? Anteeksi että en osaa sanoa mitään järkevämpää. Lupaan että kun paranet, saat puhua vaikka kaksi kuukautta putkeen enkä keskeytä sinua kertaakaan, enkä väitä vastaan, enkä irvistele selkäsi takana kun puhut kotitonttujen oikeuksista ja annan sinun jopa voittaa shakissa... edes kerran... Olen niin pahoillani, Hermione, et tiedäkään miten pahoillani." Hän hautasi pisamaiset kasvonsa jo miehekkäiksi kasvaneisiin kämmeniinsä ja päästi syvältä kurkustaan surkean säkkiin suljetun gäädän ulvaisua muistuttavan nyyhkäisyn.

"Voisinko saada tuon edellisen lupauksen allekirjoitettuna paperille, kiitos", kuului vähästä käyttämisestä karhentunut tytön ääni hänen viereltään.

Ron melkein pomppasi ilmaan, puoliksi säikähtäneenä, puoliksi onnellisena siitä, että kuuli rakkaan ystävänsä äänen niin monen viikon jälkeen.

"Hermione! Rakas, kulta, ihana, uskomatonta!" päästi Ron karkaamaan suustaan ennen kuin ehti ajatella kiviseinissä kaikuvien sanojen merkityksiä. Hermione katsoi hymyillen poikaa, jonka kasvoilla loisti taas rohkelikkojen tunnusvärin hehku.

"Kiva että tulitte. Harmi etten kuullut millä saitte ylipuhuttua matami Pomfreyn laskemaan teidät sisään, mutta olen iloinen että olette siinä." Hermionen silmät liikkuivat raukeasti Harryn kasvoista takaisin Roniin. "Olen jo paljon paremmassa kunnossa, saattaa olla että pääsen jo ensi viikolla takaisin omaan huoneeseeni", tyttö sanoi ja yritti hymyillä rohkaisevasti, mutta väsymys ja hauraus hänen olemuksessaan viestittivät päinvastaista.

"Ginny, Luna, Neville ja Dean lähettivät paljon terveisiä. Hekin olisivat halunneet tulla tapaamaan sinua, mutta matami Pomfrey katkoi siivet niiltä toiveilta. Koukkujalka on edelleen Ginnyn hoivissa ja se vaikuttaa myös ikävöivän sinua hullun lailla." Niin kuin minäkin, Ron lisäsi niin hiljaa, että sitä oli mahdotonta ihmiskorvin kuulla.

*

Kevättalven ilta-aurinko ei juurikaan riittänyt valaisemaan hämärää talvipuutarhaa, jonka pystyyn kuolleet puun rungot, kauan sitten lehtensä pudottaneet koukkusormiset pensaat ja maasta törröttävät mustat varret saivat näyttämään kuolleelta ja aavemaiselta. Ulkopuolisen silmin mustassa viitassaan maata mittaileva kalpea hahmo olisi vääjäämättä tuonut mieleen hautausmaalla auringon laskun jälkeen arkustaan nousseen vampyyrin. Severus Kalkaroksen puuhia ei kuitenkaan ollut todistamassa muiden kuin muutamien hämähäkkien silmät, jotka nekin olivat täysin uppoutuneina vahtimaan pölystä raskaita verkkojaan, aavistamatta lainkaan tuhoa, joka kohta mullistaisi niiden koko maailman. Kalkaros kumartui alas ja kahmaisi kourallisen multaa kämmeneensä. Se oli kuivaa ja epäilemättä ravinneköyhää, mutta hän tiesi tarkalleen mitä sille pitäisi tehdä.

"Sytyjo, sytyjo, sytyjo!" mustiin pukeutunut velho karjaisi äkkiä, osoittaen taikasauvallaan kaikkea mikä joskus oli ollut täynnä kukoistavaa elämää. Tuli roihahti välittömästi ja nieli ahnaasti kaiken minkä kanssa pääsi kosketuksiin. Hupulla päänsä peittänyt Kalkaros perääntyi muutaman askeleen ja suojasi kädellään kasvojaan. Tulta hylkivä loitsu hänen vaatteissaan piti huolen muusta. Yhdessä ohikiitävän nopeassa kohahduksessa jättiläismäistä, satapäistä salamanteria muistuttanut roihu oli syönyt hämähäkkien verkot, puut ja köynnökset ja nuollut vielä lopuksi paksut, valtavia ikkunaruutuja peittäneet tomukerroksetkin kuin kastikkeen lautaselta.

Severus katsoi aikaansaannostaan häpeilemätöntä mielihyvää tuntien, pudisti noet käsistään ja ajatteli hymyillen: Täytyy muistaa kokeilla samaa uudestaan, kun pölkkypäiset oppilaani seuraavan kerran saavat minut raivostumaan. Ehkäpä voisin ottaa muutaman heistä mukaani ja pyytää heitä istumaan huolettomasti keskelle huonetta odottamaan.

Terapeuttisen, joskin tarkoituksenmukaisen "tulitikkuleikkinsä" jälkeen Severus hautautui työhuoneensa yhteydessä olevaan laboratorioonsa ja vetäytyi uupuneena, mutta tyytyväisenä pylvässänkynsä uumeniin vasta kun hänen pöydällään seisoi rivi tummanvihreän ja mustan sävyisiä liemiä pullotettuina siististi kapeakaulaisiin ja linjakkaisiin lasiastioihin.