Luku 5 – Uusi tehtävä


Kymmenen päivää oli kulunut siitä kun Hermione oli joutunut myöntämään terveydentilansa heikentyneen siinä määrin, että oli ollut pakotettu alistumaan matami Pomfreyn hoiviin Tylypahkan linnan viidennessä kerroksessa sijaitsevaan sairaalasiipeen. Vaikka sairaalaosasto oli lähes tyhjillään, lukuun ottamatta kuumeista Carole Creevesia ja paria huispaustunnilla toisiinsa törmännyttä pientä puuskupuhia, oli Hermione sijoitettu yhteen kolmesta yksityishuoneista.


Se oli pieni, keltasävyinen huone, jossa oli vain kaikkein välttämättömin; kapea vuode vasten seinää, yöpöytä, joka oli täynnä kukkia, kortteja ja muuta perinteisesti sairasvuoteen vierelle kuuluvaa, muutama tuoli ja ikkuna, jota Hermione epäili lumotuksi, koska sieltä pilkistävä näkymä oli jo viidettä päivää peräkkäin kauniin aurinkoinen, eikä se ollut tavanomaista Iso-Britanniassa siihen aikaa vuodesta. Totta puhuen, se ei ollut tavanomaista mihinkään aikaan vuodesta.


Ginny, Ron ja Luna olivat käyneet edellisenä iltana tervehtimässä häntä ja tuoneet rasiallisen suklaasammakoita ja pari selkeästi kesken jäänyttä kirjaa, jotka he olivat löytäneet Hermionen omasta huoneesta hakiessaan joitakin sukkia ja alusvaatteita, joita hän oli pyytänyt itselleen tuomaan.

Säännöllinen, vaikkakin keinotekoinen uni oli parantanut hänen oloaan siinä määrin, että hän nyt saattoi istua sängyllään nojaten seinää vasten asetettuun muhkeaan höyhentyynyyn ja selailla verkkaisesti kirjaa nimeltä: "Kuunvaiheiden vaikutus muodonmuutoksissa".


Viimeisellä neljänneksellään, kuun ollessa Kalojen tähtimerkissä, on suotuisaa muuttaa vesipitoisia kohteita jalallisiksi olennoiksi ja päinvastoin, joskin tulee ottaa huomioon että...


Hermione huomasi, että hänen oli vaikea keskittyä lukemaansa, ja vähän väliä hänen ajatuksensa karkasivat käsittelemään kuluneen viikon vähiä tapahtumia.

Professori McGarmiwa oli vieraillut hänen luonaan lähes päivittäin, huolestunut ilme elämän uurtamilla, kapeilla kasvoillaan, ja yrittänyt saada selville syitä, jotka olivat saaneet tytön tähän kuntoon. Hänen kysymyksensä olivat uuvuttaneet ja turhauttaneet Hermionea.


Jos tietäisin mistä tämä kaikki johtuu, olisin varmaan sekä tehnyt kaikkeni estääkseni sen, että etsinyt jo keinot korjata tilanteen, hän mietti apeasti mielessään.

 

Tyytymätön ilme McGarmiwan silmissä sai Hermionen, joka ei edelleenkään olisi halunnut tuottaa pettymystä opettajilleen missään tilanteessa, lähes epätoivon valtaan.


Kohtalon ivaa että hän, joka ei lähes seitsemän Tylypahkassa viettämänsä vuoden aikana vastannut yhteenkään esitettyyn kysymykseen väärin, oli nyt täysin kykenemätön antamaan minkäänlaista vastausta omaa tilaansa ja siihen johtaneita syitä koskeviin kysymyksiin.

 

*

 

Severus Kalkaros kurtisti kulmiaan ja katseli arvioivasti pieniä vaaleanvihreitä ja rohkeita pikku versoja, jotka olivat uskaltaneet puhkaista turvallisen ja kostean pimeyden tarjonneen kattonsa ja kurkottivat nyt luottavaisina päätään kohti tuntematonta ja mittaamattoman avaraa uutta maailmaa.

Tosin, eipä niillä tainnut olla muutakaan mahdollisuutta, sillä liemimestarin pirskoteltua jo kaskeamisesta rikastuneeseen multakerrokseen kehittämäänsä pikasvu- lannoitetta, ne uhkuivat malttamatonta kasvunhalua ja pitelemätöntä intoa kuin laiton ja äärimmilleen ladattu Weasleyn konnakanuuna. (Jollaiseen professori Kalkaroksella oli ollut epäonni tutustua erään oppilaansa koululaukun takavarikoinnin yhteydessä.)


Kattopuutarha oli kokenut suurenmoisen muodonmuutoksen, ja täysin ilman "typerää taikasauvan heilutusta", kuten Kalkaros sen olisi sanonut. Hän oli saanut tehtyä valtavan suuren urakan muutamilla tarkkaan harkituilla fyysisillä ponnistuksilla, jotka kuitenkin olivat olleet hänelle yllättävän mieluisia. Levitettyään hartiavoimin kerroksen multaa, savea ja soraa tarvittaviin paikkoihin, aseteltuaan koristeellisista kivilaatoista kulkuväyliä ympäri puutarhaa ja lopulta, työntäessään paljain käsin jokaisen pikku siemenen ja taimen sille suunnitellulle paikalle, hän oli tuntenut uudenlaisen lämmön virtaavan jäseniinsä, ja mikä parasta, työskentelynsä jälkeen hän oli nukkunut yönsä paremmin kuin yli kahteenkymmeneen vuoteen.


Katsellessaan ympärilleen Severuksesta tuntui kummallisesti siltä kuin puutarhan viimeviikkoinen, katkeraa ja raihnasta vanhusta muistunut henki olisi kuollut. Sen sijaan ilmassa oli nyt aistittavissa uudenlainen, keväistä luovaa energiaa ja suuria lupauksia sisällään pitävä tunnelma.

 

*


Puutarhan henkiin herättäminen oli virkistänyt Severusta. Fyysiset ponnistukset ja rauhallinen, äänetön ympäristö, jonne kukaan ei voisi tulla häntä häiritsemään, olivat olleet juuri sitä mitä hän oli kaivannut, mutta ei olisi osannut tietoisesti etsiä.

Kalkaros ei ollut koskaan ollut mikään urheilullinen mies, ja ulkoilu kaikissa sen epämiellyttävissä muodoissaan oli hänestä vastenmielistä. Työskentely katseilta suojatussa ja yksityisessä tornipuutarhassa, jonne lasiset kattoluukut toivat avoinna ollessaan yltäkylläisesti raikasta ulkoilmaa, sopi hänelle täydellisesti. Ensimmäistä kertaa elämässään Kalkaroksesta tuntui kuin hänen elämässään olisi ollut muutakin sisältöä kuin työtä ja velvollisuuksia. No, olihan tämäkin hänen työtään, mutta se tuntui enemmän mieluisalta harrastukselta.

Severus melkein nolostui ajatellessaan tuota sanaa, joka toi mieleen noitien käsityöt, huispauksen ja viulunsoiton.


Kai minullakin on oikeus tuntea mielihyvää jostakin, hän puolusteli itseään itselleen.


Vai saisinko suurempaa tyydytystä voidessani olla tylsistynyt ja katkera tyhjästä ja vastentahtoisten velvollisuuksien täyttämästä elämästä, hän ajatteli moittivaan sävyyn.

Kuvat karmeuksia täynnä olevista tapaamisista kuolonsyöjien kanssa, Voldemortin edessä matelemisesta lykätäkseen väistämättä edessä olevaa kohtalokasta paljastumista, Feeniksin killan salaisissa kohtaamisissa esiintyneistä erimielisyyksistä ja ehtymättömiltä tuntuvien koepaperipinojen läpikäymisistä tulvahtivat kutsumatta hänen mieleensä.


Joten, vaikka hän ei ollutkaan mielissään siitä, että oli saanut taas uuden vastuunalaisen tehtävän joutuessaan osallistumaan Grangerin palauttamiseen sairaalasiivestä kirjastoon, minne hän epäilemättä paremmin kuuluikin, tunsi hän kuitenkin sisimmässään jotain etäisesti kiitollisuutta muistuttavaa ajatellessaan saaneensa itselleen, omaan yksityiseen käyttöönsä, tämän hienon ja monia mahdollisuuksia tarjoavan paikan.

Sinä iltana Severuksella ei mennyt myöhään.

Kaikki tarvittava oli tehty, ja nyt puutarha pitäisi suurimmaksi osaksi itse huolen itsestään. Palautuakseen öisen rehkimisen aiheuttamasta univajeesta, hän oli päättänyt vetäytyä levolle tänään tavallista aikaisemmin.


Lojuttuaan ensin lähes puolituntia kylvyssä unen ja valveen rajamailla Kalkaros viimein kaatui vuoteeseensa ja olisi ollut saman tien unessa, ellei professori Dumbledore olisi yhtäkkiä tupsahtanut huoneeseen hänen tulisijastaan ja säikäyttänyt häntä puolikuoliaaksi.

Hänen luonaan kävi niin harvoin kukaan, että hän oli melkein unohtanut takkansa olevan ulosmenoväylän lisäksi myös sisääntuloaukko hänen huoneistoonsa.


"Voi anteeksi, en arvannut että olisit jo vuoteessa", Dumbledore sanoi pahoitellen vierailunsa epäsopivaa ajankohtaa, "Kerron asiani lyhyesti, niin voit vaipua uudestaan uneen tuota pikaa. Äläkä toki suotta nouse minun vuokseni", hän yritti estellä Kalkarosta, joka oli jo salaman nopeudella hulmauttanut luokseen kutsumansa mustaa silkkiä olevan aamutakkinsa harteilleen ja noussut jaloilleen paksulle villamatolle, joka oli hänen sänkynsä vieressä.


"Mitä asia koskee?" Kalkaros kysyi hienoista kärsimättömyyttä äänessään ja toivoi, että kerrankin vanha velho puhuisi suoraan ja käyttäen lyhyitä ja asiapitoisia lauseita.


"Ensiksikin, palan halusta kuulla miten olet edistynyt kasviuute-hankkeesi kanssa. Oletko saanut jo muokattua kattopuutarhaa tarkoituksiisi sopivaksi?" Dumbledore aloitti, kuin aasinsiltana johonkin, mistä hän oikeasti halusi puhua, muttei halunnut mennä suoraan asiaan.


"Puutarha on oikein hyvä. Luulen, että voin odottaa satoa saatavaksi jo muutaman viikon kuluttua, riippuen tietysti siitä, mitä kasveja tulemme tarkkaan ottaen tarvitsemaan. Oliko vielä muuta?" Kalkaros istuutui lähimpänä tulta olevaan antiikkinahkaiseen nojatuoliin ja viittasi Dumbledorea tekemään samoin. Hän ei kuitenkaan joko huomannut kohteliasta elettä, tai muuten vaan seisoi mieluummin ottaen välillä muutamia hitaita askelia mattojen välisellä paljaalla kivilattialla.

"Neiti Grangerin tilanteen selvittäminen ei ole edennyt niin kuin olisimme toivoneet. Itse asiassa, tulen juuri hänen luotaan. Poppy ja Minerva ovat useaan otteeseen keskustelleet hänen kanssaan, mutta ilman menestystä, joten me Filiuksenkin kanssa yritimme lisätä ymmärrystämme asian suhteen muutamalla tutkaloitsulla, mutta ne kertoivat vain sen minkä jo tiesimmekin, eli sen että neiti Granger kärsii vakavasta unettomuudesta ja hermostollisista häiriöistä."


Ne paukapäät eivät saisi ongittua tietoa, vaikka se kelluisi isolle pahville kirjoitettuna rantakaislikossa, Severus ajatteli kiukkuisesti. Jollei syy hänen tilaansa pian selviä, en pysty uuttamaan hänelle oikeaa lääkettä, enkä testaamaan potensoitujen uutteiden vaikutuksia. Kirottua, Merlinin ritarikunnan kunniamaininta ja nimen saaminen liemimestareiden kansainväliseen tähtilistaan on niin lähellä, sitä paitsi, ellei hoitoa päästä pian aloittamaan, neiti Granger kuolee liialliseen uniliemien käyttöön.


"Ehkäpä ette vain ole osanneet lähestyä asiaa oikealla tavalla", Severus sanoi ja ojensi pitkät jalkansa suoriksi kohti uudelleen henkiin herätettyä takkatulta. "On vaikea kuvitella professori McGarmiwaa etenemässä hienotunteisesti ja varovasti tiedusteluissaan. Tehtävään soveltuisi paljon paremmin henkilö, joka omaa kyvyn saada haluttuja asioita selville hienovaraisesti ja huomaamatta..." Kalkaros jatkoi, tajuten liian myöhään millaisen käsityksen hänen sanoistaan voisi halutessaan saada.


Dumbledoren kasvot kirkastuivat ja hän harppoi reippain askelin Kalkaroksen luo ja tarttui tämän käsiin ravistellakseen niitä innostuneesti omien käsiensä välissä.


"Loistavaa, Severus, toivoinkin hiljaa mielessäni että ehdottaisit tuota. Ilman muuta, sinähän olet vakooja ja luihuinen, Merlin vieköön, tulet varmasti onnistumaan siinä vaikeassa tehtävässä, jossa kaikki muut ovat epäonnistuneet!"


Nerokasta, Severus, olet typerämpi kuin voin uskoakaan! Kas kun et tarjoutunut valvomaan yötä päivää neiti Grangerin vuoteen vieressä, harjaamaan hänen hampaansa ja tyhjentämään hänen yöastiaansa... Olisi pitänyt ajatella pidemmälle ja muotoilla lause tarkemmin, ennen kuin avasit suusi. Eikä väsymys kelpaa puolustukseksesi ajattelemattomuudestasi, Kalkaros moitti itseään, kiristeli hampaitaan ja tunsi olevansa kuin susi, joka oli pudonnut herttaisen pupujussin virittämään ansaan. Professori Dumbledoren hajamielistä, höpsähtänyttä vanhaa velhoa muistuttava ulkokuori oli jälleen saanut Kalkaroksen aliarvioimaan hänen älykkyytensä.

Kirottu kaappiluihuinen, ovelammin en olisi itsekään pystynyt tuohon, Severus manasi mielessään ja ehti nähdä enää vilauksen rehtorin viitanliepeestä, kun tämä hävisi hormiverkostoon, huikaten vielä ennen katoamistaan: "Tavataan huomenna sairaalasiivessä kello kahdeksan aamulla. Kauniita unia."