Luku 9 – Ronin hämärä tulevaisuus

Ron oli pyöritellyt asioita mielessään jo pitkään. Alun perin hän oli suunnitellut jotain tapahtuvaksi ystävänpäivänä, helmikuussa, mutta helmikuu oli jo mennyt, eikä mitään ollut tapahtunut. No, Hermionehan oli silloin niin huonossa kunnossakin, en tietenkään olisi voinut ottaa asioita puheeksi sellaisessa tilanteessa, Ron selitti itselleen, mutta nyt, vihdoinkin, hän oli saanut sanottua Hermionelle, että halusi tavata tämän kahden kesken. Pojan mieltä kalvoi tarve tehdä jotain heidän suhteensa eteen. Olihan päivänselvää, että he pitivät toisistaan, ja Ron oli tottunut ajattelemaan Hermionea "hänen tyttönään" jo viidennestä luokasta lähtien. Nyt kun he molemmat olivat jo täysi-ikäisiä, ja valmistuminen Tylypahkasta häämötti vain muutamien kuukausien päässä, tuntui sopivalta hetkeltä ottaa asia puheeksi ja sopia ääneen jotain heidän tulevaisuuttaan koskien. Hän istui Hermionen sängyn jalkopäässä ja rapsutteli puolihuolimattomasti oranssinkirjavaa, pulskaa, mutta jo parhaimmat päivänsä nähnyttä kissaa. Koukkujalka sen sijaan oli ennemminkin kiusaantunut kuin iloinen yllättävältä taholta saamastaan huomiosta.

"Olet selvästi jo paljon paremmassa kunnossa", Ron jatkoi hieman hapuillen, yrittäen lähestyä aihetta josta todella halusi puhua, "Niillä oppitunneillakin joille olet jo päässyt osallistumaan, olet ollut aivan kuin entisesi." Tässä kohdin Hermione ei tiennyt olisiko tuosta pitänyt ilahtua vai loukkaantua, joten hän päätti valita ensimmäisen vaihtoehdon ja nyökkäsi kevyesti sen merkiksi, että kuunteli edelleen.

"Hermione, tiedän… tai en ehkä tiedä, mutta ainakin voin kuvitella miten vaikeaa sinulla on viimeaikoina ollut. Olet varmaan myös kamalan yksinäinen… kun olet aina vain täällä huoneessasi, tai siis, et ole pitkään aikaan pyörinyt minun ja Harryn kanssa missään. Enkä ole nähnyt sinua tyttöjenkään kanssa – niin että…"

Hermione vaihtoi tuolilla istuessaan jalkansa toisen polven päälle ja pinnisteli, ettei olisi näyttänyt ärtyneeltä ja kyllästyneeltä. Ronald Weasley, mene asiaan!, Hermione ajatteli, mutta jätti tiuskaisunsa sanomatta ääneen peittääkseen kärsimättömyytensä. Ron tunnusteli sormenpäillään Hermionen päiväpeittoa niin kuin turisti, joka yrittää varmistua kankaan laadusta turkkilaisella torilla. Huolimatta päätöksestään pysytellä hiljaa ja antaa kerrankin pojan puhua keskeytyksettä, Hermione avasi suunsa ja lopetti käsin kosketeltavan kiusaantuneen hiljaisuuden.

"Mitä Feeniksin kiltaan kuuluu? Pääsen varmaan mukaan jo seuraavaan kokoukseen. Onko mitään uutta tiedossa?" hän sanoi ja kuuli Ronin huokaisevan helpotuksesta.

"Eipä kummempia", jäykkyys suli hetkeksi Ronin kasvoilta ja hän jatkoi leveästi virnistäen, "Tonks vain paljastui kuolonsyöjäksi. Hän onkin oikeasti Evan Rosier, joka on metamorfina onnistunut hämäämään meitä kaikkia." Ron nauroi suu ammollaan, iloisena siitä, että oli hetkeksi päässyt tutulle ja turvalliselle maaperälle huumorin varjolla.

"Ja muuten, hän lähetti sinulle paljon terveisiä ja soittorasian, jota voit kuunnella iltaisin. Hän on lumonnut sen soittamaan Kohtalottaria."

Hermione pakotti kasvoilleen hymyn tapaisen ilmeen ja nosti kysyvän näköisesti kulmakarvojaan.

"Sinä halusit sanoa minulle jotain", hän sanoi kääntäen katseensa poispäin Ronin uudelleen punastuneista kasvoista. Hän halusi kuulla mitä pojalla oli sanottavanaan, eikä aikonut vaikeuttaa tilannetta yhtään enempää. Ellei Ron nyt pian saisi asiaansa esille, hän myöhästyisi Kalkaroksen tapaamiselta, eikä se vaihtoehto houkutellut häntä.

"Hermione", Ron ulvahti, pongahti pystyyn ja ylitti yhdellä askeleella tilan hänen ja Hermionen välissä, "pidän sinusta – olen aina pitänyt, tai no, ainakin sen ihan alun jälkeen, mutta – " Hän tarttui Hermionea hellästi leuasta, kohotti hänen kasvonsa itseensä päin ja painoi huulensa tytön avautuneille huulille ennen kuin ne ehtivät muodostaa yhtään sanaa. Ron kietoi kätensä Hermionen ympärille ja veti tämän tuolilta lattialle seisomaan itseään vasten.

Ronin huulet tuntuivat pehmeiltä ja kosteilta. Hermione nojasi pojan pitkää kehoa vasten ja tunsi lämpimän aallon liikkuvan sydämensä paikkeilla. Ronin kuuma kieli painui kysyvästi ja hieman epäröiden syvemmälle, eikä Hermione tiennyt mitä muuta hänen olisi pitänyt tehdä, kuin ottaa se vastaan ja kietoa kätensä pojan ympärille. Hermione kuuli Ronin hengityksen tihenevän ja tunsi tämän sydämen hakkaavan vimmatusti. Onkohan minulla jossain paperipussi, jos hän alkaa hyperventiloida, Hermione huomasi ajattelevansa. Pojan kädet liikkuivat kuumeisesti pitkin hänen selkäänsä ja Hermione kavahti vaistomaisesti kauemmas.

"Hermione", Ron sopersi epätoivoisella äänellä ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan. "Anteeksi –  tai siis, enhän vaan satuttanut sinua?"

Hermione katsoi lempeästi ystävänsä lemmikinsinisiin silmiin ja tarttui tämän käteen hellästi. Joskus pieni ele voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa, sen Hermionekin oli oppinut vuosiensa aikana. Ron painoi katseensa maahan ja puristi kevyesti Hermionen kättä.

"Ymmärrän, sinä et siis pidä minusta…" Hiljaiset ja alistuneen kuuloiset sanat tuntuivat pistelevän Hermionen ihoa kuin kirskuristajan hampaat. "Arvasin sen", Ron jatkoi yrittäen turhaan pidätellä pisamaisia poskiaan juovittavia kyyneleitä, "kaikki nämä vuodet ajattelin… mutta Harry sanoi aina… Minun ei olisi pitänyt –" Hermione ei kestänyt kuulla enempää Ronin särkyneitä sanoja, vaan kietoi kätensä uudelleen tämän ympärille ja painoi päänsä vasten tämän rintaa.

"Ron, totta kai minä pidän sinusta, mutta en oikein tiedä… Nyt ei ehkä ole ihan hyvä ajankohta tälle, tai jotain. Haluan ensin parantua kunnolla, saada kaikki voimani takaisin. Älä ole surullinen, eihän sitä koskaan tiedä kuinka lopulta tulee käymään."

"Niin, professori Punurmiohan oli sitä mieltä, että sinulla ei ole yhtään näkijän lahjoja", Ron sanoi hymyillen aavistuksen verran toisella suupielellään.

Hermione pyyhkäisi sormillaan kosteat juovat pois Ronin kasvoilta ja painoi kevyen suukon tämän huulille. Ron värähti ja katsoi hämmentyneenä edessään seisovaa tyttöä. Tilanne ei ollut mennyt lainkaan niin kuin hän oli suunnitellut. Ja kaikkein pahinta oli se, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä mitä oikeasti oli nyt sovittu, ja miten, jos mitenkään, se vaikuttaisi tulevaisuuteen. Hämärän peittoon oli myös jäänyt se, mitä Hermione oikein tarkoitti tällä kaikella. Tosiaan, Ginny oli ollut oikeassa, Tylypahkassa pitäisi opettaa tilannetajua ja tunneälyä Ronin kaltaisille pojille.

"Tiedätkö, minun pitäisi oikeastaan olla jo menossa…" Hermione aloitti varovasti nähdessään Ronin olevan vaipuneena syvälle ajatuksiinsa. "Tapaan professori Kalkaroksen tänään seitsemältä, siihen on enää kymmenen minuuttia aikaa."

"Mitä!" Ron huudahti hivenen liian lujaa omastakin mielestään. "Mitä tekemistä sinulla enää sen hyypiön kanssa on?" hän jatkoi nyrpistäen kesakkojen peittämää nenäänsä vastenmielisyyden merkiksi.

"Älä viitsi, hän auttaa minua parantumaan – ", Hermione aloitti, mutta Ron jatkoi kesken hänen lauseensa, "Sinähän olet jo saanut ne yrttitipat viikkoja sitten, mitä hän vielä sinusta haluaa?"

"Keskustella – ", Hermione yritti taas.

"Keskustella?! En ymmärrä miten sen niljakkaan käärmeen kanssa keskusteleminen voisi mitenkään auttaa sinua missään asiassa", Ron kiljahti ja hänen äänensä nousi epäilyttävästi Molly Weasleyn ääntä muistuttavalla tavalla falsettiin. Hermionen oli vaikea olla hymyilemättä tälle ja hän totesi pojan toipuneen riittävästi äskeisestä torjunnasta ja käveli ovelle ehtiäkseen ajoissa neuvotteluhuoneeseen.

Puolivälissä portaikkoa, pimeyden voimilta suojautumisen luokan käytävällä, Hermionen korviin kantautui omahyväisellä ja vahingoniloisen kuuloisella äänellä sanottu lause:

"Kuraverisellä on kiire… Sinuna kyllä panostaisin hieman enemmän ulkonäköön, jos olisin menossa treffeille professori Kalkaroksen kanssa."

Hermione vei vaistomaisesti kätensä hiuksilleen ja yritti painaa niitä hieman siistimmin. Malfoyn aivottomien kumppaneiden nauru poukkoili pitkin hänen kuumottavaa ihoaan.

"Ei silti, tuskin hän koskisi sinuun pitkällä kepilläkään, vaikka näyttäisit Fleur Delacourilta", Malfoy irvaili.

Hermione tunsi kirvelyä silmissään ja nopeutti askeliaan, mutta ei voinut välttyä kuulemasta vielä viimeisiä kipeitä loukkauksia, jotka Malfoy heitti häneen kuin sontapommin. 

*

Odotellessaan neiti Grangeria saapuvaksi sen iltaiseen tapaamiseen oli Severus, vastoin itsesuojeluvaistoaan ja kaikkia tapojaan, nukahtanut neuvotteluhuoneen nojatuoliin. Se, että hän Hermionen tultua säikähti hereille säpsähtäen kuin heikkohermoinen pöllö, ärsytti miestä rajattomasti. Ja sinä kutsut itseäsi vakoojaksi, amatööri... Hän sadatteli itselleen, yrittäen saada arvokkuutensa palautettua nopeasti ja huomaamatta.

"Olet myöhässä, neiti Granger?" Kalkaros kysyi kohottaen kulmakarvaansa niin, että lauseen saattoi tulkita kysymykseksi.

"Siitä saat kiittää lempioppilastasi Draco Malfoyta", Hermione tuhahti kiukun välähtäessä hänen silmissään. "Hänestä oli vitsikästä vihjata, että olen teeskennellyt sairasta päästäkseni suhteisiin arvon taikajuomien professorimme kanssa." Hermione vilkaisi kulmiensa alta epävarmasti Kalkarokseen päin, ja Severus tunsi huvittuneisuuden lämpimän ailahduksen huomatessaan Hermionen nolostuvan.

"Malfoy sanoi, että ensimmäinen osoitus paljon puhutusta nokkeluudestani on se, että yritän luikerrella suosioosi (tässä hän jätti tarkoituksella mainitsematta sanan sänkyysi), jotta jästisyntyisten holokaustin alkaessa henkeni säästettäisiin sinun vuoksesi."

Kalkaroksen kasvot jähmettyivät, monimutkainen johtopäätelmä niinkin mielikuvituksettoman pojan keksimäksi. Voin melkein kuulla Luciuksen äänen noiden sanojen takana, hän ajatteli hampaitaan kiristellen ja muisti muutaman viikon takaisen keskustelun tuon ylimielisen vaaleaverikön kanssa. Koulun johtokunnan kokouksen jälkeen Lucius oli lyöttäytynyt Severuksen seuraan ja kysellyt kuraverisestä Potterin ystävästä, jonka holhoojaksi hänen poikansa tuvanjohtaja oli kuulemma joutunut. Severus oli kuitannut asian yhdellä ytimekkäällä lauseella, mutta Luciuksen mairean hymyn lomasta lausutut vihjailevat huomautukset olivat kuitenkin saaneet hänen verensä kuumenemaan. Severus oli jo melkein sortunut ehdottamaan Luciukselle uran vaihtoa, sikäli kun keskenkasvuiset oppilaat tuntuivat kiinnostavan tätä niin kovin, mutta oli lopulta onnistunut pitämään sarkastisen huomautuksen sisällään.

Kalkaros huomasi Hermionen edelleen tuijottavan häntä odottavasti loukkaantuneisuuden, hämmentyneisyyden ja raivon vaihdellessa hänen kasvoillaan.

"Nuorelta herra Malfoylta on aina puuttunut arvostelukykyä. Huomautan asiasta hänelle ensi tilassa", Kalkaros sanoi ja viittasi Hermionea istumaan viereiseen nojatuoliin.