Olen ollut tänään aivan raivon partaalla. Piru Merrassa Syndrooma vaivaa niin, että ei tiedä turvautuako lääkitykseen vai leipäveitseen. Kerran kuukaudessa, varsin hyvän, onnellisen ja tasapainoisen elämäni riemastukseksi ilmaantuu PMS, ja panee kerralla koko pakan sekaisin. Todellisuus menee päälaelleen, minäkuvani vääristyy (ilmeisesti? Nythän se tuntuu olevan se "karu totuus", jolle silmäni ovat juuri auenneet), vihaan kaikkea ja kaikkia, uskon että kaikki vihaavat minua, ja että tulen hyljätyksi julmasti ja todennäköisesti, sillä  olenhan Ruma, Paha, Tyhmä, Vanha, Lapsellinen, Kiroileva, Turvonnut , Lihava ja Ärsyttävä. (Ja "väsyneen näköinen", niin kuin rakkaani erehtyi tokaisemaan, saaden Niagaran virrat syöksähtämään sisuksistani.)

Premenstruaalisuus, oi tuo naiseuden kukkanen, joka saa mielialan ajamaan vuoristoradalla takaperin ja ilman turvavöitä. Tuolloin muutun raivokkaaksi, itsetuhoiseksi, onnettomaksi ja marttyyrien kruunaamattomaksi kuningattareksi. Kaikki on Huonosti. Hyvin Huonosti. Pitkään kesti niin, että en tajunnut mistä on kysymys. Joka kerta PMS iski yllättäen ja salaa, joka kerta luulin silmieni auenneen ja harhaisen päiväuneni päättyneen kertaheitolla. Päiväunen, jossa kuvittelin olevani ihan ok ja kaiken olevan elämässäni suhteellisen hyvin. PMS, ja rakkautta ei ole, jumala on kuollut, maailma on raaka ja suklaa lihottaa.

PMS saa minut käyttäytymään järjettömällä tavalla, ja kohtauksen mentyä ohi heilahtaa tunnetila toiseen äärilaitaan niin, että kylki on mustelmilla. Joku kirjoitti jossain, että jos miehet kärsisivät kuukautisia edeltävästä oireyhtymästä, niin siihen olisi keksitty tehokkaat lääkkeet jo aikapäiviä sitten. Nyt tarjolla on vain mielialalääkitys, ja se tuntuu samalta, kuin olisi tappamassa kärpästä kirveellä. En ole valmis syömään niin tiukkaa nappulaa täysipäiväisesti siksi, että nämä muutamat päivät kuussa olisivat helpompia. Neuvoja muuten otetaan vastaan! Jos joku antaa minulle vinkin hoitomuotoon, joka parantaa minut tästä kuukausittaisesta ihmissusisyndroomasta, niin lupaan palkita hänet konkreettisesti ja henkilökohtaisesti!

Suututtaa sekin tässä, että jos minulla olisi vaikka diabetes, ja saisin sokeriarvojen heilahtaessa rajun kohtauksen (joihin vajavaisen tietämykseni mukaan kuuluu ilmeisesti voimakkaita mielialamuutoksia kuten esimerkiksi raivoamista), niin se on ymmärrettävää, sehän on sairaus, ei sille voi mitään. Insuliinia (vai sokeriako? en ole asiantuntija) suoneen ja baanalle. Vaan entäs, kun neidin hormooneille erityisherkkä elimistö kilahtaa kuukausittaisesta hormonitasapainonheilahduksesta, niin päässä on vikaa ja huonot hermot. (Syyllisyys antaakin mukavan kirpakan lisäterän tälle ololle.) Pitäisihän sitä aikuisen ihmisen pystyä tunnetilansa ja -ilmaisunsa hillitsemään. Ja minä hillitsenkin. Voitte uskoa, että se aggression kärkevin yläpää on katkaistu kontrollin kaksiteräisellä miekalla, mutta silti sitä jää jäljelle niin paljon, että sama määrä temperamenttia riittäisi loppuvuodeksi, vuoden jokaiselle päivälle tasaisesti annosteltuna. Siis missä hoito, missä lääkitys tai ymmärrys tämän sairauden edessä? Oma avuttomuutensa tämän hirviön kourissa on nimittäin pakko myöntää: minä en voi tälle mitään (enempää).

(Törmäsin juuri norpatin blogiin... tuttua: en vaan osaa)

Kurjinta on se, että rakkaat läheiset kärsivät (viis minusta). Yritän parhaani, mutta kun kohtaus tulee, niin tavarat sinkoavat sanoista puhumattakaan. Olen joko raivoava Gorgon Meduusa tai maailmantuskaa harteillaan kantava uhrilammas. Usein molempia yhtä aikaa. Kuvittelen tietäväni mitä rakkaani minusta ajattelee (pahaa) ja millaisena hän minut kokee (pahana) ja millaisena hän minut näkee (rumana). Nokkelana tyttönä vedän äkäiset johtopäätökset, että olen tuota pikaa tulossa jätetyksi, ja siinä samassa nousee raivo tästä tulevasta vääryydestä, ja päätän tuhota surkea suhteeni saman tien itse. Koen vakavissani vihdoinkin näkeväni totuuden asioiden laidoista, mutta on vaikea riemuita tästä valaistuneesta tilasta, jossa totuus paljastuu minulle kirkkaana kuin auton valot yökävelyllä olevalle hirvelle. Hirveän hauskaa.

*

Lunastaakseni otsakkeessa olevan määritelmän, mainitsen nyt loppukevennyksenä, että sain juuri äskettäin aivan ihanaa lukijapalautetta nimimerkiltä "zitla" fikkiini "Lempeä sade" (luku 7). Niin angstiselta kuin tämä hetki saattaa vaikuttaakin, piristi se mieltäni uskomattoman paljon, eikä vähiten tuon ihanan uuden kirjallisuustyylimääritelmän vuoksi.

Tää oli jotenkin tosi kaunis luku. Ja tosi epäficcimäinen (siis hyvällä tavalla). Tarkoitan, että tämä on melkein kuin itsenäinen teos, eikä pelkkää fanitusta ja paritusta. Muistelisin, että olisit jossain topicissa maininnut suosikiksesi Coelhon kirjat, ja tuntuu, että tämä luku on jollain lailla saanut vaikutteita niistä. En osaa ihan tarkkaan sanoa, että miten: luvun henki vain on sellainen.

Ja olinkin jo miettinyt ficin nimen merkitystä... Tässähän se tuli.

Lisää eroottissävytteistä coelhopotteria odotellen :)

-z


Kiitos zitla, ja kaikki muutkin tekstejäni kommentoineet. You rock my world!!!

Aura (haleja, anyone?)