Luku 1 – Johtokunnan kokous

"Hän on hajoamassa kappaleiksi, uskokaa pois, meidän täytyy tehdä jotain, meidän täytyy kertoa McGarmiwalle ja Dumbledorelle ja hankkia hänelle apua!" voihkaisi punapäinen nuorukainen ja harppoi edestakaisin huoneessa väännellen kasvojaan ja käsiään tavalla, joka ilmaisi syvää huolen sekaista epätoivoa.

"Luuletko että tilanne on tosiaan niin huono, ehkäpä jos odottaisimme vielä muutaman päivän...", sanoi hänen silmälasipäinen ystävänsä yrittäen rauhoitella häntä. Pojan äänestä kuultava epävarmuus kuitenkin heikensi sanojen tehoa.

"Harry! Etkö tajua, Hermione on lopussa. Meillä ei ole aikaa enää odotella. Näithän juuri, että hän on enää varjo entisestään. Loppukokeet ovat muutaman kuukauden kuluttua, ja sinähän tiedät, että hän mieluummin kuolee kuin menettää arvosanansa. Minä menen nyt. Sano matami Versolle että yritän ehtiä kasvihuoneille ennen tunnin loppua, sano että minulla oli tärkeä asia hoidettavanani..." Ronin ääni kaikui vielä hetken käytävällä sen jälkeen kun hän oli hävinnyt juoksujalkaa nurkan taakse.

Harry pudisteli päätään ja alkoi pakata laukkuunsa yrttitiedon tunnilla tarvitsemiaan välineitä. Ei häneltäkään ollut jäänyt huomaamatta Hermionessa tapahtunut suuri muutos, ja se huolestutti häntä aivan yhtä paljon kuin hänen impulsiivista ystäväänsä. Vuosien tuoman kokemuksen myötä hän kuitenkin oli oppinut välttämään sen kaltaisten tunteiden avointa näyttämistä Ronin läsnäollessa, sillä niin luotettava ja hyvä ystävä kuin Ron olikin, hän oli aivan liian herkkä hätääntymään ja lietsomaan itsensä paniikkiin ilman ulkopuolisia yllykkeitäkin.

*

Muutamaa tuntia myöhemmin Hermione Granger makasi sairaalasiivessä ja tuijotti mitään näkemättömin silmin korkealla kaartuvan katon pinnalla risteileviä halkeamia. Hän kuuli sermin takaa vaimeata puhetta, mutta kaikki äänet; etäisesti ulkoa huispauskentältä kuuluvat kiljahdukset, lintujen keväinen liverrys räystäissä ja satunnaiset kolahdukset ja töminät joita elämää täynnä oleva linna kaikui aamusta iltaan, tuntuivat täysin merkityksettömiltä. Hermione käänsi hitaasti päätään vasemmalla puolellaan käytävän keskustelun suuntaan, mutta hänen oli vaikea ymmärtää mitä sanat tarkoittivat.

..."kestänyt jo viikkokausia. Sain hänet nielemään koko annoksen, mutta toistaiseksi sillä ei ole ollut mitään vaikutusta..." Kuului Poppy Pomfreyn ääni kuiskaavan. Hermione tunnisti toiseksi puhujaksi professori McGarmiwan, hänen tupansa johtajaopettajan, mutta lauseet puuroutuivat hänen korvissaan käsittämättömäksi muminaksi. Hän ummisti silmänsä ja yritti ajatella jotain, mutta se sai vain hänen päänsä kivistämään.

Kun Hermione avasi silmänsä seuraavan kerran, oli huone hänen ympärillään tyhjä ja ikkunan läpi tuleva valo oli väritöntä ja harsoista. Hän kohottautui varovasti istumaan vuoteellaan ja ojensi kätensä tunnustellakseen yöpöydälle ilmestyneen keittokupin kylkeä. Se oli vielä lämmin. Hän kurkotti hieman epävarmoin käsin ja nosti kupin huulilleen. Laiha sosekeitto oli maukasta, kuten ruoka aina Tylypahkassa, mutta Hermione työnsi sen äkisti takaisin pöydälle, sillä sen paino tuntui olevan liikaa hänen voimilleen. Kuin näkymättömien käsien vetämänä, hän valui takaisin peiton alle ja vaipui siihen horroksen kaltaiseen unettomaan tilaan, jonne hän oli tietämättään itsensä kadottanut.

*

"Kiitos, että olette saapuneet tänne johtokunnan kokoukseen. Huoli rohkelikkojen valvojaoppilaan, neiti Grangerin, voinnista on saanut minut kutsumaan teidät koolle", Tylypahkan rehtori sanoi nyökytellen valkohapsista päätään tervehdykseksi kaikille soikean tammipuisen pöydän ääreen asettuneille henkilöille. "Kuten kaikki hyvin tiedämme, neiti Granger on yksi Tylypahkan historian lahjakkaimmista oppilaista, ja hänen erinomainen intensiteettinsä ja omistautumisensa opinnoille lienee kaikille meille tuttua. Reilu viikko sitten hänet sijoitettiin sairaalasiipeen pitkäaikaisen unettomuuden ja hermostollisten häiriöiden vuoksi. Poppy on hoitanut häntä ympärivuorokautisesti ja lääkinnyt häntä unettoman unen liemellä ja elävänkuolleen yrttiliuoksella. Tulokset eivät kuitenkaan ole olleet sitä mitä olisimme toivoneet." Professori Dumbledore nojasi otsaansa sormenpäihinsä ja jatkoi pystymättä peittämään hämmennystä ja huolestuneisuutta äänessään, "Voimme vain todeta, että neiti Granger on erittäin heikkovointinen, ja koska emme ole pystyneet selvittämään siihen johtaneita syitä, emme myöskään osaa edetä hänen hoidossaan tämän pidemmälle."

"Oih, tätä se tiesi, tätä se siis tiesi..." Sibylla Punurmio henkäili onnistuen olemaan yhtä aikaa sekä eteerinen että äärimmäisen melodramaattinen. "Hän kuolee, siitä ei ole epäilystäkään. Voi pikku raukkaa, niin maallinen kuin hänen sielunsa onkin, ei hän kuitenkaan ole ansainnut tätä kamalaa, kamalaa kohtaloa..."

McGarmiwa rykäisi kuuluvasti ja mulkaisi Punurmiota niin närkästyneesti, että tuon tragediennen laajentuneet ja hallitsemattomasti värisevät silmät lasittuivat hetkeksi kiukusta, ennen kun hän peitti ne lukuisten sormusten koristamilla käsillään. Professori Kalkaroksen suupielet nykivät, ja hänen piti pinnistellä pitääkseen kasvonsa peruslukemilla.

"Millaisia oireita neidin tilaan liittyy?" kysyi aidosti järkyttynyt matami Verso keskeyttäen Punurmion kohtauksen ja sormeillen hermostuneesti heinien ja ruohonkorsien koristaman hattunsa alta pursuavia sekaisia hiuskiehkuroita. Dumbledore nojasi hieman eteenpäin ja alkoi puhua odotettuaan ensin että kaikki olivat keskittyneet kuuntelemaan.

"Hänen ystäviensä mukaan kaikki alkoi satunnaisilla uniongelmilla, kireydellä ja poissaolevuudella muutama viikko kevätlukukauden alkamisen jälkeen. Sitten hänen tilansa oli äkisti huonontunut ja hän oli vaipunut apatian kaltaiseen välinpitämättömyyteen, josta häntä on ollut hyvin vaikea tavoittaa. Hän ei ole pystynyt edes puhumaan, muutamia lyhyitä lauseita lukuun ottamatta."

"Kuulostaa hyvältä", yskäisi professori Kalkaros sarkastisesti ja sai välittömästi jokaisen huoneessa olijan sinkoamaan paheksuvan katseen hänen suuntaansa. Dumbledore kurtisti kulmiaan ja jatkoi kuin ei olisi kuullut tuota tylyä huomautusta lainkaan, "Olen pohtinut kaikkia mahdollisia kirouksia, jotka saattaisivat aiheuttaa tämänlaatuista oirehdintaa, mutta ilman mitään lopputulosta. Emme voi poissulkea joulukuun alussa tapahtunutta kohtaamista Voldemortin kanssa, ehkäpä sillä on ollut arvaamattomia vaikutuksia. "

"Emme voi myöskään unohtaa sitä, että neiti Grangerin loppukokeet ja valmistuminen Tylypahkasta ovat lähellä. Ottaen huomioon hänen poikkeuksellisen velvollisuudentuntonsa ja korkean vaatimustasonsa omien suoritustensa suhteen - " Kaikki kääntyivät katsomaan professori McGarmiwaa ja monet hymisivät hyväksyvästi häntä jatkamaan päätelmiään, "hän saattaa vain olla uupunut ja lamautunut tulevien haasteiden edessä."

"Roskaa!" sihahti professori Kalkaros, "se tyttö ei ole koskaan ollut uupunut tai lamaantunut opiskelun ollessa kyseessä. Hänen kapasiteettinsa työskennellä on aivan toista luokkaa kuin kenenkään toisen oppilaan tässä koulussa."

"No, Severus, kun kerran olet niin hyvä ihmistuntija ja neiti Grangerin sielunelämän analysoija, niin ehkäpä voit kertoa meille mistä tässä kaikessa sitten on kysymys", Minerva McGarmiwa sanoi kireällä äänellä, hieman loukkaantuneena siitä, että luihuisten johtajaopettaja oli juuri tyrmännyt hänen tulkintansa oman lempioppilaansa ja suojattinsa tilanteesta.

Severus Kalkaros asetti kelmeän valkoiset ja hoikat sormet toistensa lomaan, nojasi taaksepäin tuolissaan ja tuhahti monimerkityksellisellä tavalla. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän vihdoin avasi suunsa ja sanoi yhtä itsestään selvästi kuin olisi todennut että ulkona alkoi juuri sataa: "Hermione Granger on sairastunut masennukseen."