Luku 16 – Liemien lopputyö<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Hermione Granger marssi kiukkua tihkuen pitkin Tylypahkan kivisiä käytäviä. Hänen askeleensa kumahtelivat kuin tuomionkellot, ja hän mutisi itsekseen niin vihaisesti, että joukko ensiluokkalaisia korpinkynsiä hajaantui kuka mihinkin suuntaan Hermionen lähestyessä heitä.

Suuri huuhkajaa muistuttava pöllö oli tuonut aamulla hänelle viestin, jossa professori Kalkaros selväsanaisesti kieltäytyi tapaamasta häntä ilman mitään järjellistä syytä, ja kehotti vielä tyttöä keskittymään enemmän opintoihinsa ja varsinkin pian edessä olevaan taikajuomien loppukokeeseen.

Hermione oli valvonut lähes koko yön, mutta sen sijaan että hän olisi tuntenut olonsa nuutuneeksi ja apaattiseksi, hänen vireystilansa oli kummallisen korkea ja hän kihisi kuin yliviritetty paukkusähikäinen. Hänen päässään oli omituinen epätodellinen ja hieman leijuva olo, niin kuin joskus niinä harvoina kertoina, kun hän oli jaksanut juhlia ystäviensä kanssa aamuun asti. Aamiaispöydässä Neville oli istunut hänen viereensä ja yrittänyt saada aikaiseksi normaalia kohteliasta pöytäkeskustelua, mutta huomatessaan Hermionen oudosti kiiltävät silmät ja saadessaan muutaman kireän ja ylävireisesti kimahtavan vastauksen, hän oli tyytynyt mutustelemaan paahtoleipäänsä hiljaisuuden vallitessa.

Professori Kalkaros ei ollut taaskaan ilmestynyt aamiaiselle, ja hyvä niin, sillä Hermione epäili, ettei olisi pystynyt enää hillitsemään itseään. Hän olisi mennyt opettajien pöydän eteen ja ladannut muiden kuullen täydeltä laidalta kaiken mitä ajatteli opettajasta, joka… niin, joka mitä?

Hermione tuhisi itsekseen turhautuneena siitä, että asia ei ollut aivan selkeä hänen mielessään. Mistä hän voisi Kalkarosta syyttää? Katseesta? Siitä, ettei mies ollut ottanut häntä yöllä huoneeseensa ja… Hermione ei voinut sille mitään, mutta jotain suurta ja ihanaa tuntui muljahtavan syvällä hänen sisällään. Hänen hengityksensä tihentyi niin, että hänen piti hidastaa askeliaan estääkseen itseään läähättämästä ääneen.

"Kas-kas, neiti Granger…" kuiskasi silloin itsevarman oloinen ääni hänen takaansa. Hermione käännähti säikähtäneenä ja huomasi olevansa Draco Malfoyn tutkivan katseen kohteena. Poika tuli yllättäen hyvin lähelle häntä, olihan hän sentään vain 'saastainen kuraverinen', johon ei sopinut koskea pitkällä tikullakaan, ja tuijotti häntä hetken aikaa. Sitten, yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, Malfoy kääntyi ja katosi riuskoin askelin pois näkyviltä.

Hermione seisoi hetken aikaa täydellisen pöllämystyneenä äkillisestä kohtaamisesta, kunnes pystyi taas rationaaliseen toimintaan ja tajusi myöhästyvänsä juuri alkavalta taikajuomien tunnilta. Hän puristi laukkunsa tiukasti kainaloonsa ja juoksi loppumatkan liemiluokkaan. Oppilaat olivat vasta asettumassa paikoilleen, ja tutunnäköinen, pitkä ja mustanpuhuva hahmo oli kääntyneenä selin heihin kirjoittaessaan taululle listaa tämänkertaiseen liemeen tarvittavista aineksista. Tunteet räjähtivät Hermionen sisällä kuin Nevillen kattila menneinä vuosina, ja hän tiesi vain sen, että ellei nyt sanoisi sanottavaansa, toista tilaisuutta ei enää tulisi. Hän astui määrätietoisesti opettajan pöydän ohi ja kähisi vasten mustaa selkää: "Meidän on puhuttava, halusit tai et, ja jos vielä kerrankin saan tylyn ja mitätöivän vastauksen asialliseen pyyntööni, niin alan kirkua!"

Taululle kirjoittamassa ollut kalpea käsi pysähtyi. Hermione saattoi nähdä ranteeseen tatuoidun oudon symbolin ja tajusi samalla erehdyksensä, kun kauttaaltaan mustiin pukeutunut hahmo kääntyi häneen päin, ravisti mustan hupun päästään ja heläytti yllättyneenä yhtä aikaa kovan ja lempeän naurun, joka jäi hetkeksi kaikumaan äkisti hiljenneeseen luokkaan. Kaikki tuijottivat herkeämättä Hermionea ja vierasta naista, jonka vaaleat ja poikkeuksellisen pitkät hiukset olivat paljastuneet hänen käyttämänsä kaavun hupun alta.

"Neiti…?" Nainen katsoi kysyvästi Hermioneen päin, joka sai juuri ja juuri änkytettyä sukunimensä hämmennyksensä keskeltä. "Neiti Granger, ole hyvä ja istu alas, niin esittelen itseni kaikille."

Hän astui muutaman askeleen lähemmäs jo toisen kerran tänään hämmästyksestä paikoilleen kangistunutta tyttöä ja nyökkäsi kevyesti saadakseen Hermionen noudattamaan kehotusta. Sitten hän pyyhki liitupölyä keskittyneesti käsistään, aivan kuin olisi ajatellut jotain hyvin tarkkaan, ja kun hän suoristautui jälleen, jostain kuului kevyttä metallin kilinää.

"Hyvää huomenta kaikille. Te olette Tylypahkan edistyneiden oppilaiden taikajuomatunnilla, ja minä olen professori Sharon Cait." Nainen antoi merkillisen katseensa kiertää jokaisessa oppilaassa, kunnes jatkoi puhumista. "Professori Kalkaros on estynyt viemästä lukukautta loppuun. Itse asiassa hän on joutunut muuttamaan pois Tylypahkasta yllättävien tapahtumien pakottamana, joten suoritatte liemien loppukokeen minun valvonnassani."

Hermione tunsi miten jotain lämmintä ja kuparisen makuista turskahti hänen suuhunsa. Rohtunut huuli oli vihdoin haljennut hänen hampaidensa välissä, mutta se ei hetkauttanut häntä vähäisessäkään määrin. Hän näki tuon kalvakan naisen kasvot kuin pitkän tunnelin päästä, eikä saanut selvää sanoista, joita putoili tämän huulilta. Hetkeksi Hermione oli näkevinään miten jokainen häntä kohti sinkoava äänne muuttui ilkiöksi, ja hänen teki mieli alkaa loitsia niitä tainnoksiin silmittömällä vimmalla, kuten silloin toisella luokalla kun he joutuivat keräämään nuo siniset pikkuhirviöt takaisin häkkiin. Hermionesta tuntui kuin hänen otteensa olisi ollut lipeämässä jostakin, mistä hän ei edes tiennyt pitäneensä kiinni. Hän vajosi syvemmälle ja syvemmälle, kunnes professori Caitin tiukalla äänellä lausuttu tyrehdytysloitsu tavoitti hänen ymmärryksensä. Nainen laski sauvansa ja katsoi pitkän tovin Hermionea tutkivasti syvälle silmiin.

"Neiti Granger, sinun on parasta pitää loppupäivä vapaata. Jollei olosi parane muutamassa tunnissa, mene sairaalasiipeen, sieltä saat varmaan jotain, joka tasapainottaa tilannettasi."

Hölmistyneenä Hermione nousi ja pakkasi laukkunsa konemaisesti kuin itsestään liikkuva haarniska. Hän näki muiden tuijottavan itseään, muttei pystynyt tulkitsemaan yksienkään kasvojen ilmeitä. Käytävälle päästyään hän lähti kulkemaan ripein askelin, sillä hänestä tuntui, että jos hän ottaisi yhdenkin hitaamman askeleen, hän kaatuisi suorin jaloin päin kivistä lattiaa.

"Neiti! Neiti Harry Potterin ystävä, voisiko neiti odottaa hetken?" Hermione kulki eteenpäin. Kiviset laatat tuntuivat ajelehtivan hänen jalkojensa alla kuin jäälautat. "Voisiko Harry Potterin neiti kuunnella Dobbya vähän aikaa?"

Hermione kuuli pienten jalkojen hätäisen töminän ja katkonainen ja läähättävä pieni ääni puhui hänen vieressään. "Rehtori Dumbledorella on neiti Hermionelle tärkeä asia, Dobby ei pysty toimittamaan viestiä Harry Potterin ystävälle, jos tämä juoksee Dobbya karkuun käytävällä. Dobby on kyllä ottanut villamyssyjä käyttöönsä enemmän kuin muut kotitontut, mutta Dobby voi antaa ne takaisin neiti Hermionelle, jos neiti Hermione ei pidä sitä sopivana ja siksi juoksee pois Dobbyn luota."

Harmaanvihreät, ruipelot jalat tekivät äkisti jyrkän käännöksen ja kuljettivat kymmenien myssyjen painamaa, hieman kumaraa päätä kohti seinää. "Tuhma, tuhma ahne Dobby!" tonttu vinkaisi ja iski otsansa vasten porraskäytävän seinää. Hermione pysähtyi ja hetken aikaa hänen teki mieli seurata esimerkkiä.

"Hyvä neiti Harry Potterin Hermione, neiti on armollinen kun odottaa ja antaa Dobbyn puhua, Dobby ei ansaitse moista armeliaisuutta, mutta Harry Potterin ystävät ovat niin hyviä…"

"Mitä asiaa rehtorilla on minulle?" Hermione kysyi keskeyttäen tontun loputtoman tuntuisen kailotuksen.

"Oih, niin, ai niin." Dobbyn suuret silmät muljahtivat hänen päässään. "Dobby on huono kotitonttu, puhuu itsekkäästi Dobbyn omia asioita, eikä saa edes yhtä tärkeimmistä tärkeää asiaa toimitettua", lepakonkorvainen otus sanoi itselleen nopeasti, ja se kuulosti aivan siltä kuin ääninauhaa olisi soitettu liian nopeilla kierroksilla. Tonttu kallistui kohti seinää, mutta nykäisikin sitten itsensä takaisin Hermioneen päin ja jatkoi normaalilla honottavalla äänellään; "Professori Dumbledore tahtoo nähdä neiti Grangerin toimistossaan nyt heti paikalla. Dobbyn pitää saattaa neiti Granger perille asti."

Hermione huokaisi ja lähti kulkemaan kotitontun kimityksen säestämänä kohti rehtorin toimistoa.

Professori Dumbledore istui työpöytänsä takana, kun Hermione tuli sisään huoneeseen. Vanha velho nousi heti seisomaan, tervehti Hermionea sydämellisesti ja viittasi hänet istumaan toiseen huoneessa olevista korkeaselkäisistä puutuoleista. Hermionen astuessa peremmälle hänen henkensä salpautui. Huoneen perällä, Fawkesin orren vieressä kirjahyllyjen edustalla seisoi happaman näköinen mies mustassa kaavussa. Kun Kalkaros huomasi tytön jähmettyvän hänet nähdessään, hän vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin ja kääntyi pois kädet puuskassa.

"Hienoa että pääsit tulemaan Hermione", Dumbledore sanoi ja loi Severukseen tiukan katseen tuuheiden valkoisten kulmiensa alta. Mies näytti tutkailevan jotain kirjaa hyllyssä niin kuin huoneessa ei olisi ollut mitään muuta, kunnes alkoi hitaasti lähestyä tyhjää tuolia. Hänen istuuduttuaan Dumbledore jatkoi; "Hermione, olen pahoillani, että en voi ottaa heikentynyttä terveydentilaasi tämän enempää huomioon, mutta me tarvitsemme apuasi."

Aina niin tyyni ja liikkumaton Kalkaros tuntui kiemurtelevan, vaikka hän ei liikauttanut jäsentäänkään. Hermionesta tuntui kuin jäälautat, joilla hän äskettäin oli kokenut tasapainoilleensa, olisivat äkisti sulaneet pudottaen hänet veden varaan, ja hän olisi sen viileyden vaikutuksesta saanut taas tarkkaavaisuutensa ja todellisuudentajunsa takaisin.

"Voin aivan mainiosti", Hermione valehteli, "mistä on kysymys?" Hän vilkaisi Kalkarosta, jonka kasvot näyttivät vääristyvän tasaisin väliajoin, mutta liian paljon johtuakseen hänen oppilaansa vastenmielisestä läsnäolosta.

Dumbledore kertoi muutamalla lauseella Kalkaroksen täpärästä pelastumisesta Voldemortin ja hänen kuolonsyöjiensä tappoloitsujen kourista ja siitä, miten hänen käteensä upotettu pimeän piirto lähetti säännöllistä signaaliaan pyrkimyksenä saada kantajansa tuskasta sekaisin ja ajaa tämä lopulta hulluuden partaalle ja vääjäämättömään tuhoon.

"Professori Kalkaros on kaukonäköisyydessään työskennellyt pimeän piirron vaikutuksia neutralisoivan liemen parissa jo vuosia, mutta sen valmistamisen viimeiset vaiheet ovat vielä työstämättä. Auttaisin mielelläni itse, mutta minua työllistää toinen tehtävä, eikä saatavilla ole ketään muuta Feeniksin killan jäsentä, joka olisi lähimainkaan riittävän pätevä avustamaan tässä tilanteessa."

"Voin aivan hyvin viedä liemen valmistuksen loppuun yksin, niin kuin olen tähänkin asti tehnyt", kuului professori Kalkaros lausuvan ääni täynnä pistelevää tyytymättömyyttä.

"Ei Severus, sitä sinä et voi tehdä", Dumbledore napautti epätavanomaisen terävästi, "Olen asettanut sinut jo aivan riittävän monta kertaa hengenvaaraan. Tarvitset täsmällisen ja luotettavan avustajan, joka pitää huolen siitä, että kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. Emme voi ottaa sitä riskiä, että olet lisäämässä liemeen jotain ratkaisevaa ainesosaa, ja saat juuri silloin spastisen kouristuksen. Sinun jos kenen olettaisi tietävän mitä siitä voi seurata, jos käsittelee aineksia varomattomasti. Yksikin huonosti ajoitettu kipukohtaus, ja läikyttämisellä voi olla kohtalokkaat seuraukset." Dumbledore katsoi merkitsevästi silmiin Kalkarosta, joka onnistui tuhahtamaan niin moniselitteisellä tavalla, että Hermione huomasi suunsa vetäytyvän virnistykseen.

"Jos suostut avustamaan meitä tässä asiassa", Dumbledore jatkoi kääntyen uudelleen vakavoituneen Hermionen puoleen, "vapaudut liemitunneistasi ja toimintasi professori Kalkaroksen assistenttina luetaan todistuksessasi hyväksesi. Olin ajatellut, että tämä voisi olla sinun lopputyösi liemissä. Hyvin poikkeuksellinen ja äärimmäisen edistynyt lopputyö…"

Kun Dumbledore oli sanonut ensimmäiset sanansa avun tarvitsemisesta, Hermione oli välittömästi tiennyt, että tämä oli hänen tilaisuutensa. Tietenkin hän suostuisi, olisi typerää kieltäytyä moisesta mahdollisuudesta…

"Milloin aloitamme?" Hermione kysyi vilkaisemattakaan vieressään olevaan mustalla verhottuun hahmoon.

"Nyt, mikäli sinulla ei ole sovittuna jotain tärkeämpää ohjelmaa?" Vanha velho vastasi alaisensa puolesta. "Severus, neiti Grangerin tulee toimia myös henkilökohtaisena avustajanasi, sillä kuiskasin Sibyllalle salaisuuden, että olet muuttanut pois, ja nyt se on tietysti jo kaikkien tiedossa. Et saa näyttäytyä kenellekään. Voldemort on valmis lähes mihin tahansa saadakseen langetettua sinulle rangaistuksensa. Emme ota sitä riskiä, että he yrittäisivät hyökätä kouluun."

Kalkaros nousi ylös tuoliltaan ja mutisi rehtorin korvaan jotain, josta Hermione kuuli pelkästään sen, että eikö olisi mahdollista löytää ketään toista hänen avustajakseen. Dumbledore loi hetkeksi hieman huvittuneen, mutta äärettömän lempeän katseen mieheen ja totesi niin hiljaisella äänellä, että Hermione ei voinut olla varma kuuliko hän oikein. "Kaikkien muiden avujensa lisäksi neiti Granger on yksi niistä harvoista henkilöistä, jotka sietävät sinua viittä minuuttia kauemmin…"

Kalkaros painoi katseensa maahan ja oli menossa hyvää vauhtia ovelle, kun Dumbledore tarttui Hermionea kädestä ja kutsui miehen vielä jäämään.

"Professori Kalkaros - Severus, neiti Granger – Hermione, ette ole enää oppilas ja opettaja. Olette tästä lähtien ennemminkin kuin työtoverit. Lyökää viisaat päänne yhteen ja tehkää tulosta." Dumbledore tarttui myös Kalkarosta kädestä ja ohjasi sen tarttumaan Hermionen jännityksestä hionneeseen kämmeneen. Severus puristi tytön kättä kohteliaasti, joskin vastahakoisesti, ja tunsi siinä samassa sähkövirran iskevän lävitseen ja päätyen kipinöimään reilusti hänen napansa alapuolelle. Jokin siinä tunteessa muistutti etäisesti pimeyden lordin kutsua, mutta tämä tuntui paljon paremmalta, niin paljon paremmalta.