Luku 23 – Viimeinen säkeistö

Vaikka Tylypahkan linna oli nähnyt loistoa ja säihkettä aiemminkin, oli vaikea kuvitella, että suuri sali olisi näyttänyt koskaan niin upealta, kuin se oli lukuvuoden päätöstanssiaisissa kesäkuussa vuonna 1998. Kotitontut säntäilivät ympäriinsä käsissään suuria hopeatarjottimia, joiden päällä kilisivät lasit täynnä maahisshampanjaa ja toinen toistaan herkullisemman näköisiä naposteltavia. Monet alempien vuosiluokkien oppilaat kuljeksivat ympäriinsä pienissä ryhmissä ihmetellen ja ihastuksissaan, miten ennen niin arkiselta tuntunut ruokasali oli saatu näyttämään vanhanajan kuninkaallisten satumaiselta palatsilta. Pöydät oli koottu vasemmalle seinustalle yhdeksi suureksi tasoksi, jonka päällä säihkyivät mitä mielikuvituksellisimmanvärisiä juomia sisältävät valtavat boolimaljat, makeat tortut, kakut, leivokset ja herkulliset suolaiset piiraat ja pasteijat. Pöytäryhmittymän keskellä oli kylpyammeen kokoinen, kolmikerroksinen kristallivati täynnä hedelmiä, jotka saivat jästien eksoottisimmat hedelmät tuntumaan pihlajanmarjoilta. Kaikkialla saattoi aistia suurta jännitystä ja riemua.

Hermione istui yksin huoneessaan ja tuijotti omaa kuvajaistaan peilistä. Hän oli pukeutunut juhlavaatteisiinsa ja laittanut hiuksensa hienostuneille kiharoille, mutta ei sittenkään ollut osannut päättää menisikö alas juhliin vai jäisikö huoneeseensa teeskentelemään, ettei tuntenut ilmassa kihelmöivää juhlan tuntua ja katkeruutta siitä, ettei pystynyt jakamaan tuota kaikkialla kuplivaa iloa muiden kanssa. Tapahtumista, jotka olivat Hermionen päätelmien mukaan johtaneet Kalkaroksen katoamiseen, oli kulunut jo lähes kuukausi. Silti ei mennyt päivääkään, ettei Hermione olisi käynyt mielessään läpi sitä iltaa, sitä yötä ja sitä aamua, jolloin oli toiveikkaan sydämensä täydeltä luullut vihdoinkin saaneensa sen, mistä ei ollut uskaltanut edes puhua ääneen. Mutta unelmoinut hän oli, ja se oli ollut yksi niistä syistä, miksi hän oli hiljalleen sallinut itsensä palata takaisin varjojen laaksosta elävien kirjoihin. Kuinka kauan hän olikaan toivonut saavansa tuntea tuon miehen painautuvan itseään vasten samalla intensiteetillä, kuin hänellä oli tapana painaa katseensa Hermionen sieluun saakka. Kuinka kauan hänen sormenpäänsä olivatkaan voihkineet turhautuneina siitä, etteivät ne voineet hipaista tuota kalvakkaa ihoa, vaikka he viettivät päivänsä niin läheisissä tekemisissä toistensa kanssa. Kuinka kauan hän olikaan arvuutellut, mitä tuon mustan, raskaana olkapäille valuvan kuontalon alla liikkui. Millaisia ajatuksia, tunteita, haluja… Ja kuinka kauan hän lopulta oli saanut tuntea riemua siitä, että luuli vihdoin saaneensa tuon kaiken. Muutamassa minuutissa Kalkaros oli murskannut sen, kuin Neville Longbottomin itsetunnon liemien keiton suhteen.

Hermione alkoi olla jo väsynyt toistamaan näitä samoja, loppuun kaluttuja ajatuksiaan, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta löytää uusia ja valoisampia reittejä, koska niiden keskeisin kohde oli kadonnut. Se herätti hänessä edelleen suuttumusta ja raivoa. Yö toisensa jälkeen hän näki unia, joissa professori Kalkaros saapui takaisin Tylypahkan käytäville musta viitta uhkaavasti hulmuten, ja hän itse juoksi tätä vastaan kädet ojennettuina, valmiina läväyttämään poskelle tätä julkeaa ja pelkurimaista miestä. Samalla hän halusi myös tarttua tätä rinnuksista, upottaa kyntensä hänen mustiin villakangasliiveihinsä ja takoa huulillaan järkeä tämän kalloon, otsalle, ohimoille, poskille… Myrskyävien tunteiden irvokas ristiriita väsytti häntä. Mutta se ei tarkoittanut sitä, että hän olisi halunnut unohtaa. Hän halusi vain tietää. Tilanne tuntui Hermionesta siltä, kuin hänen rakkaimmasta kirjastaan olisi revitty viimeinen luku sivu sivulta irti. Hän halusi tietää miten tämä tarina päättyy, sillä tämä ei ollut mikään päätös. Ei sellainen päätös, jonka hän voisi hyväksyä. Sisuuntuneena omista ajatuksistaan hän päätti, ettei antaisi tämän keskeneräisen tarinan pilata elämänsä toisen tarinan loppua. Se oli sentään ollut hänen elämänsä tärkein asia niin pitkään. Missä vaiheessa se oli menettänyt asemansa ja muuttunut pelkäksi opiskeluksi?

 *

Päättäjäisjuhla eteni suuressa salissa omalla painollaan, osallistui Hermione Granger siihen tai ei, mutta Hermionen elämässä tämä oli ainutkertainen tilaisuus. Hän ei halunnut antaa sen lipua ohi, kadota menneisyyteen, niin kuin kaikki mikä oli hänelle joskus ollut tärkeää. Hieman epävarmoin askelin hän alkoi laskeutua alas linnan portaikkoa. Joka toinen askel tuntui sanovan mene ja joka toinen kehottavan kääntymään kannoillaan vielä kun se oli mahdollista. Salin kaikki ovet olivat avoinna, eikä juhlan ääniä voinut paeta minnekään. Hermione pakotti itsensä kulkemaan päättäväisesti eteenpäin, kuin edessä olisi ollut sarvipyrstö, eikä koulun päätöstanssiaiset.

Hän asteli muka varmoin askelin sisään oviaukosta ja hakeutui saman tien seisoskelemaan seinän vierustalle. Hän haravoi iloisesti tanssivaa ja yhtenä massana vellovaa väkijoukkoa katsellaan löytääksensä ystäviensä tutut kasvot. Vaikka tiesikin sen olevan naurettavaa, hän ei voinut olla toivomatta näkevänsä erään tietyn mustanpuhuvan ja synkän hahmon jossain salin seinustoilla. Ikävä iski odottamatta vyön alle, ja Hermionen piti pidellä käsillään vatsaansa, että kipu ei olisi tuntunut niin musertavalta.

Ensimmäisenä hän näki Harryn ja Ginnyn tanssilattialla. Heidän hidastempoinen tanssinsa oli hieman liian pysähtyneen oloista, jotta sitä olisi voinut enää kutsua tanssiksi. He olivat niin uppoutuneita toisiinsa, että näytti siltä, kuin he olisivat olleet ainoat ihmiset koko salissa. Hermione mietti, olivatko he langettaneet jonkin yksityisyydensuojakuplaloitsun ylleen, mutta ei muistanut ainuttakaan siihen tarkoitukseen olevaa taikaa. Hänestä alkoi tuntua tungettelevalta seurata heidän yhdessäoloaan, joten hän suuntasi hieman kostuneet silmänsä tavoittamaan Ronia. Ei kestänyt kauaakaan, kun porkkanapäinen ja pitkänhuiskea poika asteli Hermionen näkökenttään. Hän kantoi kahta lautasta lastattuina täyteen mitä eriskummallisimpia yhdistelmiä pöydänantimista ja nosteli ruokakuljetuksiaan milloin sivulle ja milloin päiden yläpuolelle, ettei olisi kipannut niitä vahingossa ympärillään parveilevien ihmisten syliin. Hermione seurasi katseellaan ystävänsä päämäärätietoista etenemistä kohti sinipunaiseen kaapuun pukeutunutta hahmoa, joka kyykisteli omituisesti salin seinustalle koottujen viheristutusten juurella. Hermione lähti puikkelehtimaan tanssilattian halki, yrittäen välttyä törmäämästä toisiinsa takertuneisiin pareihin. Saavuttuaan tarkemmalle näköetäisyydelle hän huomasi Luna Lovekivan kannattelevan toista Ronin kuljettamista lautasista, kasvoillaan haltioitunut ilme ja irlannin huispausjoukkueen logoista tehdystä korvakorusta toiseen yltävä hymy. Nämä jäivät kuitenkin Hermionelta täysin huomaamatta, sillä hänen mielenkiintonsa kohdistui Lunan pitelemän lautasen alla selkeästi kaareutuvaan vatsakumpuun. Hänen kirjavan mekkonsa kangas oli kiristynyt sivuilta, eikä jättänyt mitään epäselvyyttä siitä, että tyttö oli raskaana ainakin kolmannella kuulla.

Menneet kuukaudet tuntuivat vilahtavan kuvanauhana Hermionen silmien edessä. Ronin poissaolevuus, hänen punastumisensa, kun Hermione oli tavannut Lunan hänen seurassaan. Hetken asioita nieleskeltyään kaikki alkoi tuntua järkeenkäyvältä Hermionen mielessä. Lunan väljät koulukaavut olivat peittäneet hänen tilansa luontevasti, eikä Ron tietenkään ollut tilivelvollinen hänelle... Mutta silti. Hermione tunsi alakulon jäytävän hänen vatsanpohjaansa. Mustasukkaisuutta se ei voinut olla. Hermione ei mistään hinnasta olisi halunnut olla Lunan paikalla. Ja kyllähän hän oli tiennyt, että Ronin haaveissa oli saada oma perhe mahdollisimman nopeasti Tylypahkasta valmistumisen jälkeen. Se oli yleinen käytäntö velhomaailmassa. Mutta että näin nopeasti... Hermione tunsi itsensä yksinäisemmäksi ja hylätymmäksi kuin koskaan aikaisemmin koko elämänsä aikana.

Kun Luna huomasi Hermionen ilmestyvän Ronin selän takaa, hänen hymynsä levisi entisestäänkin, ja hän ojensi herttaisesti lautaseltaan noukkimiaan parsasuikaleita Hermionen suuntaan.

"Maistuisivatko nämä sinulle, Hermione? Minun on parempi olla syömättä niitä, sillä emmehän halua hänelle kehittyvän knargin korvia."

Luna loi kysyvän katseen Roniin, joka huomattuaan Hermionen lehahti punajuurenväriseksi ja nyökkäsi epämääräisesti. Hän hymyili typeränä Hermionelle ja nappasi tyttöystävänsä edelleen ilmassa roikottamat parsat työntääkseen ne suuhunsa. Näin hänen ei ainakaan tarvitsisi sanoa mitään muutamaan minuuttiin. Hermione katsoi epäuskoisena ensin Roniin ja sitten Lunaan, joka oli jo kääntynyt poispäin ja vihelteli asetellessaan pieniä persiljan oksia viherkasvien juurille. Salissa soivasta tunnelmallisesta musiikista huolimatta tuntui, kuin kaiken alleen peittävä, sakea äänettömyys olisi laskeutunut heidän ylleen. Hermione tuijotti Ronia typertynyt ilme kasvoillaan, eikä Ron voinut muuta kuin rikkoa tikittävän hiljaisuuden sanomalla jotain. "Viipakkeita", Ron mutisi, "Luna antaa persiljaa viipakkeille, niitä asustelee noiden kukkien luona."

"Viipakkeita", Hermione toisti mekaanisesti. "Vähät minä teidän viipakkeistanne, kun te… te saatte lapsen."

Ron nielaisi, ja hänen aataminomenansa näytti juuttuvan hetkeksi niin korkealle, että Hermionen teki mieli painaa se kaksin käsin alas.

"Kuinka kauan… Mikset ole kertonut minulle että…" Hermione yritti aloittaa pystymättä viemään yhtäkään lausetta loppuun saakka.

"Ei se ole ollut niin helppoa", Ron puuskahti selkeää loukkaantuneisuutta äänessään. "Ensiksikin, sinua tuskin koskaan näkee, saati että pääsisi keskusteluetäisyydelle, toiseksi… ajattelin että…"

"Ajattelit mitä, Ronald", Luna käännähti kysymään ja tarttui Ronia hellästi käsivarresta. "Luulen, että minun pitäisi päästä pian vuoteeseen. Ellet pahastu, Hermione, niin lähden nyt nukkumaan. Pienokaisemme tuntuu saaneen tarpeekseen tästä äänekkäästä musiikista." Luna hymyili vielä hyvästiksi ja lähti kulkemaan puoliksi hyppivin, puoliksi tanssivin askelin seinänvierustaa pitkin salin ovelle päin. Hermione  yhtä aikaa ihaili ja sääli Lunan mutkatonta ja lapsenomaista asennetta omaa raskauttaan kohtaan, mutta pystyi toisaalta hyvin ymmärtämään, miksi Ron oli viehättynyt tytöstä saatuaan Hermionelta niin nihkeän vastaanoton.

"Odota, odota Luna, minä tulen myös", Ron huudahti selvästi tietämättä pitäisikö hänen jäädä jatkamaan keskustelua Hermionen kanssa, vai lähteä turvaamaan raskaana olevan tyttöystävänsä kulku korpinkynsien makuusaliin.

Järkytyksen sekaisesta epäuskosta huolimatta Hermione kuitenkin hymyili ja toivotti heille hyvää yötä kaikkien kohteliaisuussääntöjen mukaisesti. Tilanne tuntui hänestä epätodelliselta, kuin surrealistiselta taululta tai unelta, jossa tietää näkevänsä unta, mutta ei tiedä miten pääsisi sieltä pois. Hän lähti kulkemaan hitain askelin sinne, missä oli viimeksi nähnyt Harryn ja Ginnyn nojailevan toisiinsa. Nähdessään heidän olevan edelleen samassa, toisistaan lumoutuneessa tilassa, hän totesi hiljaa mielessään, ettei kukaan ikävöisi häntä tänä yönä, eikä totta puhuen hänkään kaivannut mitään, mitä tällä tilaisuudella oli tarjottavanaan.

Hermione lipui eteenpäin ihmisten joukossa tuntien olonsa yhtä kiinteäksi ja vakaaksi kuin Melkein Päätön Nick ja yhtä todelliseksi kuin tuo mystinen viipake, josta hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut sanaakaan. Hetken hän epäili, oliko siitä sittenkään ollut mitään iloa, että hän oli antanut Kalkaroksen vetää hänet pois apatiastaan ja estää häntä kuolemasta omaan epätoivoonsa. Kylmät väreet löivät hänen lävitseen kun hän lähti yhä kiihtyvin askelin kulkemaan kohti oviaukkoa, kohti viileää käytävää ja kohti omaa huonettaan. Hän oli juuri päässyt harppomaan puoliväliin ala-aulan portaikkoa, kun salissa soiva kappale vaihtui, ja etäisesti tutulta tuntuva sointukulku tulvahti hänen korviinsa. Huomaamatta sitä itsekään hän pysähtyi kuin seinään, eikä voinut enää jatkaa kulkuaan kuullessaan tämän tutun naisäänen aloittavan laulunsa. Kesti hetken, että hän sai mieleensä missä oli kuullut saman laulun aiemmin. Siitä tuntui olevan aikaa ikuisuuden verran. Silloin hän oli pystynyt tavoittamaan vain muutamia sanoja sieltä täältä, mutta nyt laulu soi kirkkaana ja hän pystyi erottamaan selkeästi jokaisen sanan.

mustuneen taivaan alla

kaukana tuijottavien katulamppujen ulottuvilta

haaskalinnut lepäävät odottamassa

nähden tyhjiä uniaan

asetuit makuulle viereeni

olit jokaisen valveillaoloni hetken kanssani

niin lähellä, että saatoin tuntea hengityksesi

emmekä me halunneet mitään muuta

kuin uneksia, että saisimme pitää sen,

niin kuin kaikki sukupolvet,

jotka antavat periksi toivolle,

jota vuodet eivät pysty himmentämään

painautuneena lasia vasten

huomaan haluavani myötätuntoa

mutta jos nauttisin siitä taas

se olisi minulle kuolemaksi

on olemassa luonnostaan annettua rakkautta

eräänlaista sokeutta, jolla pyritään tyynnyttämään

ja kielletyn ilon valossa

minä tiedän, etten tule saaman sitä

jos jätän sinut nyt, niin tiedä,

ettei se johdu siitä, että rakastaisin sinua yhtään vähempää

se johtuu vain tästä tilasta jossa olen -

tällaisena en voi olla hyväksi kenellekään

Musiikki loihti muistikuvien vyöryn hänen silmiensä eteen, aivan kuin äänen myötä myös lauluun liittyvä kuvanauha olisi heijastettu hänen sisimpänsä valkokankaalle. Pystymättä pidättelemään tunteidensa patoa enää kauempaa, Hermione painoi kädet korvilleen. Hän halusi sulkea mielensä kaikelta, mitä tuo musiikki hänessä herätti. Tiesin, että oli huono ajatus tulla tänne, hän sopersi puoliääneen sännäten ylös portaikkoon kiharaiset hiukset hulmuten.

 
*

Hiljainen, mutta sinnikäs koputus murtautui salakavalasti Hermionen harhaisten unien läpi. Hän oli itkenyt sängyllään tuntikausia, kunnes ei enää tiennyt halusiko mieluummin itkeä niin kauan kunnes hänen kyyneltiehyeensä ehtyisivät vai nukkua ja vaipua tiedottomuuteen, pakoon tätä raastavaa kipua. Tuo laulu oli palauttanut taas liian elävästi hänen mieleensä kaiken, mitä hän oli jo alkanut unohtaa: ensimmäinen todellinen muutos hänen terveydentilassaan, Kielletty metsä, jossa Severus oli saanut houkuteltua hänen purkamaan kauan patoamia tunteitaan. Hän muisti sen uskomattoman vapauttavan tunteen, kun oli saanut itkeä ja rääkyä vasten Severuksen rintaa välittämättä mistään muusta. Hän muisti nenäliinan ja sen, kuinka oli kuin kohtaloaan uhmaten päättänyt palauttaa sen iltamyöhällä hänen huoneistoonsa. Severus oli kuunnellut tuota laulua sinä iltana. Sinä iltana, kun hän oli ensimmäistä kertaa tiennyt, että mies tunsi häntä kohtaan muutakin kuin pelkkää lähimmäisenrakkautta.

Lähimmäisenrakkaus ja Kalkaros… Hermione ei tiennyt itkikö vai nauroiko hän, mutta vaativa koputus tuntui edelleen jyskyttävän hänen päässään. Hän avasi silmänsä. Tyrmien käytävä oli tiessään ja samoin Kalkaroksen lähes paljas yläruumis ja vaarallinen kiilto hänen juopuneissa silmissään. Vain sama, monotoninen koputus kaikui hänen siistissä ja harmaan hämäryyden sävyttämässä huoneessaan. Hermione kohottautui istumaan vuoteellaan ja huomasi olevansa edelleen juhlakaavussaan. Hän pudottautui jaloilleen ja puoliksi raahautui ovelle, joka tuntui olevan tuon epämiellyttävän häiriötekijän lähde. Joku koputti oven takana. Täysin selittämätön ja epärealistisen mielipuolinen toive nosti päätään Hermionen rinnassa. Hän suki hiuksiaan käsillään samalla kun tarttui taikasauvaansa ja sytytti valon sen päähän. Valon langetessa oven alitse koputus lakkasi ja Hermione saattoi kuulla sen takaa kärsimättömien, edestakaisin kulkevien askelten äänen.

 
Kun hän lopulta oli saanut oven auki, hyppäsi huoneeseen uupuneen näköinen kotitonttu, sen pienet ja laihat hartiat olivat kumarassa kymmenien päätä painavien villamyssyjen alla.

 
"Neiti Hermione Granger", se vinkaisi. "Dobby oli huolissaan, kun neiti Hermione ei avannut ovea, Dobby luuli että…"

 
"Dobby, rauhoitu, minä nukuin", Hermione sanoi kätkien pettymyksensä. Kaikesta huolimatta tontun huolenpito liikutti hänen tunteitaan. "Mitä asiaa sinulla on minulle tähän aikaan yöstä?"

 
"Dobby näki miten neiti Hermione juoksi pois juhlasta, silloin Dobby muisti. Dobby halusi auttaa, sillä Dobby tietää kyllä…"

 
"Mitä sinä tiedät? Mistä on kysymys?" Hermione ihmetteli nähdessään syvän huolen ja salamyhkäisen oveluuden vuorotellessa tontun kasvoilla. Hän näki Dobbyn piilottelevan jotain suurta ja raskasta selkänsä takana ja koetti kurottautua kurkistamaan nähdäkseen paremmin mitä se oli.

 
"…mutta Dobby ei tiedä onko tämä hyvä ajatus." Tonttu otti muutaman huteran askeleen taaksepäin ja oli jo melkein astumaisillaan kynnyksen yli takaisin käytävään. "…mutta Dobby ei voi katsella enää, kuinka neiti Hermione, ihana, kiltti Hermione, joka on kutonut paljon hienoja myssyjä Dobbylle, on niin surullinen. Dobbyn täytyi tehdä jotain." Tämän sanoessaan tonttu otti muutaman horjahtavan askelen eteenpäin, ja yksi villahatuista putosi maahan hänen jalkojensa juureen. Hermione kumartui poimimaan myssyn ylös ja yritti samalla saada selkoa siitä, mitä tonttu oli tuonut mukanaan.

 
"Dobby-kulta, rauhoitu, kaikki on ihan hyvin", Hermione sanoi, mutta hänen hentoinen ja hieman käheä äänensä ja lähes tunnistamattomaksi turvonneet punaiset silmänsä kertoivat omaa tarinaansa. "Mitä sinun täytyi tehdä? Mistä on kysymys?"

 
"Dobby on pahoillaan, että neiti Hermione joutui odottamaan, mutta Dobby ei uskaltanut mennä rehtorin huoneeseen ennen kuin rehtori nukkui, eikä Dobby löytänyt levyä niin nopeasti."

 
Tonttu kääntyi ympäri, ja Hermione näki hänen kannattelevan selkänsä takana äänilevyä ja vanhaa gramofonia. Hän laski ne hieman kovakouraisesti rysäyttäen lattialle, ja Hermione säntäsi nostamaan soittimen kirjoituspöydälleen, ennen kuin tonttu ehtisi taas muuttaa mieltään. Oli selvää missä Hermione oli viimeksi nähnyt nämä esineet.

 
"Miten niin rehtorin huoneeseen", Hermione kysyi Dobbylta, joka näytti taas olevan kauhuissaan siitä mitä oli tullut tehneeksi. "Tämähän on professori Kalkaroksen levysoitin, mitä Dumbledorella on tekemistä tämän asian kanssa."

 
"Voi, voi kamala, kyllä rehtori nyt suuttuu Dobbylle ja käskee Dobbyn varmasti lähteä pois Tylypahkasta, voi ei, kyllä Dobby on ollut taas huono tonttu, aivan kamalan huono ja ilkeä ja tuhma tonttu." Hermione tarttui Dobbya sen ohuesta ja nihkeältä tuntuvasta käsivarresta estääkseen sitä lyömästä itseään tai tarttumasta maassa makaavaan levyyn uudelleen.

 
"Dobby, rauhoitu! Dumbledore ei tekisi mitään sellaista, olet varmasti toiminut aivan oikein tuodessasi nämä minulle. Nämähän ovat Kalkaroksen omaisuutta, eivätkä siis kuulu Dumbledorelle", Hermione yritti tyynnytellä jo kauhusta vapisevaa pikku olentoa.

 
"Niin, mutta Dobby kävi hakemassa ne rehtorin huoneesta. Kaikki professori Kalkaroksen tavarat on varastoitu sinne, koska se irlantilainen noita on vallannut Kalkaroksen huoneen tyrmissä."

 
"No niin Dobby, teit hyvin kun toit nämä minulle. Ole ihan rauhassa, sinulle ei koidu tästä mitään harmia. Minä pidän huolen siitä ", Hermione sanoi yrittäen kuulostaa niin rauhoittavalta kuin mahdollista. Hän taputti Dobbyn myssyistä päätä ja ojensi maasta nostamansa hatun hänelle takaisin. "Menehän nyt nukkumaan, ja kiitos, tämä oli todella huomaavaisesti tehty."

 
"Dobby on valmis tekemään mitä vain neiti Hermionen puolesta. Dobby on aina käytettävissä, Dobby haluaa auttaa…"

 
"Kiitos Dobby, arvostan sitä todella, mutta nyt sinun täytyy mennä nukkumaan."

 
Hermione talutti ystävällisesti tontun ulos huoneestaan ja toivotti sille vielä hyvää yötä ennen kuin painoi oven kiinni. Hänestä tuntui uskomattomalta olla nyt kahden Severuksen aarteiden kanssa. Se kiihdytti ja rauhoitti häntä yhtä aikaa. Vaikka hän tiesi kaiken tuohon mieheen liittyvän kourivan kiduttavalla tavalla hänen syvimpiä tuntojaan, niin se myös toi oudolla tavalla lohtua siihen yksinäisyyteen, mitä hän oli Severuksen lähdettyä tuntenut.

 
Hän nosti levysoittimen pöydältä ja tunnusteli sen painoa käsissään. Hän painoi hetkeksi nenänsä kiinni sen puiseen laitaan, kuin etsien edes pienenpieniä hiukkasia Severuksen olemuksesta, hänen tuoksuaan, jotain mikä voisi tyynnyttää hänen kaipaustaan. Hän puristi gramofonia rintaansa vasten vielä pitkään, kunnes istui sänkynsä laidalle. Levyn kannessa oleva nainen tuntui katselevan häntä syrjäsilmällä. Hermione tunsi mustasukkaisuuden aallon humahtavan lävitseen, kun hän ajatteli mitä kaikkea tuo noidankuvatus oli saanut nähdä ja kuulla kaikkien niiden vuosien aikana, kun Severus oli pitänyt sitä omistuksessaan. Hän asetti levysoittimen yöpöydälleen ja poimi mustanpuhuvan levynkannen maasta. Nainen sipaisi ohimolleen pyrkivän kuparin punaisen kiehkuran takaisin korvansa taakse ja katsoi ohi kiitävän hetken suoraan Hermionea silmiin. Hän avasi suunsa, kuin sanoakseen jotain, mutta mitään ei kuulunut. Hermionen tunsi vastustamatonta halua kysyä kuvalta jotain Severuksesta. Mistä hän oli saanut levyn, kauan se oli ollut hänellä, mitä hän teki kuunnellessaan sitä, mitä hän yleensäkin teki ollessaan yksin huoneistossaan, mitä hän halusi, mitä hän ajatteli, miksi hän oli lähtenyt, missä hän nyt oli… Kun Hermione oli laskenut suojamuuriaan päästäen yhden kysymyksen pintaan, syöksyivät kaikki muutkin hänen kimppuunsa kuin pommikone-herhiläisparvi. Ahdistus tuntui repivän häntä hiuksista, ja hän päästi suustaan pitkän ja tukahtuneen parkaisun. Nainen hätkähti levyn kannessa, aivan kuin olisi pystynyt kuulemaan tuon syvän tuskan ilmaisun. Suru ailahti hänen vihreissä silmissään, ja Hermione kuvitteli kuulevansa naisen kuiskaavan hänelle jotain. Hänen koko olemuksensa sähköistyi, ja hän terästi kuuloaan uskaltamatta edes hengittää.

"Toinen kappale, viimeinen säkeistö…"

Hermione ei voinut olla varma, kuuluiko ääni hänen omasta päästään, vai oliko joku todella sanonut jotain.

"Mitä?" hän kuiskasi, naulasi katseensa kansikuvaan ja veti haparoivin sormin mustan vinyylikiekon varovasti ulos pahvista. Samalla, hänen huomaamattaan, jotain putosi maahan sängyn vieressä olevalle paksulle villamatolle.