Luku 13 – Tyrmien tunnelmaa

Hermione istui lattialla ja nojasi selkäänsä sänkyään vasten. Koukkujalka tapri tassuillaan pesää emäntänsä hiuksiin, jotka vyöryivät sopivasti sängynlaidan yli sen lepopaikalle, eikä Hermione edes jaksanut välittää. Hän kelasi viime viikkojen tapahtumia päässään kuin kuvanauhurilla, eteen ja taakse, välillä hidastaen, kunnes pysäytti filmin kuvaan, jossa uupuneena ja helpottuneena nojasi vasten Kalkarosta Kielletyn metsän laidalla. Tuttu muljahdus tuntui taas hänen vatsassaan ja kyyneleet kuivuivat kiristäviksi nauhoiksi hänen poskilleen.

Niin paljon tunteita myllersi hänen sisällään, eikä hän tiennyt niille nimiä. Sietämätön tilanne. Hän pystyi nimeämään 1276 taikakasvia ja niiden käyttötarkoitukset, 794 taikaeläintä ominaisuuksineen, taikamaailman historian kaikki tärkeät vuosiluvut ja Tylypahkan historian jokaisen kirjoihin merkityn tapahtuman, mutta hän ei tiennyt miksi kutsua tätä outoa vatsaa vääntävää ja heikoksi tekevää olotilaa, joka valtasi hänet nykyään aivan liian usein.

Ellei hän olisi luottanut Kalkarokseen niin täydellisesti hän olisi epäillyt tämän sekoittaneen lääkeuutteeseen jotain vaarallista, kehon ja tunteet valtaansa kaappaavaa myrkkyä. Sillä jotain hänen suonissaan luikerteli ja se nosti ei-toivottuja tunteita pintaan ei-toivotuissa tilanteissa ja sai hänet käyttäytymään kuin rakastunut pikkutyttö –

Hermionen ajatukset etenivät vielä jonkin matkaa kuin juna, joka vielä liukuu kiskoillaan, vaikka hätäjarru on jo vedetty pohjaan; Kun vihdoinkin pääsin osallistumaan kokoukseen, ja halusin niin kovasti sanoa jotain järkevää, enkä pystynytkään muuta kuin… Kunnes hänen ajatustensa juna pysähtyi kuin seinään, ja kaikki matkustajat kaatuivat yllättyneinä hyllyiltä pudonneiden matkatavaroiden päälle yhdeksi sekamelskaksi.

Hyvä luoja! En todellakaan, en vähäisimmässäkään määrin ole rakastunut.

Epämääräinen pahoinvoinnin ja kylmien väristyksien aalto kävi hänen ylitseen, ja Hermionen piti painaa kasvonsa polviin, ettei häntä olisi huimannut. Voi, tämä on suorastaan säälittävää. Olen pahemmassa jamassa mitä uskoinkaan. Heti kun joku mies antaa minun puhua keskeytyksettä, rohkaisee minua purkamaan tunteitani ja lainaa nenäliinaansa, minä kuvittelen olevani rakastunut. Häntä puistatti taas, eikä hän voinut olla nyrpistämättä nenäänsä paheksunnan merkiksi. Ei. Se ei olisi järkevää. Se olisi typerää, naurettavaa, älytöntä ja pateettista.

Hermione muisteli viimesyksyistä episodia, kun Parvati oli ollut ihastunut heidän uuteen pimeyden voimilta suojautumisen opettajaansa ja sitä, miten hän oli tehnyt kaikkensa, että tyttö olisi luopunut typeristä kuvitelmistaan ennen kun tekee itsensä naurunalaiseksi. Heiltä oli mennyt välit kuukausiksi, ja tietenkin lopulta oli käynyt juuri niin kuin Hermione oli varoittanutkin. Parvati oli saanut sekä särkyneen sydämen että varoituksen epäasiallisesta käytöksestä.

Mitä kauemmin Hermione asiaa ajatteli, hän huomasi, että ei tietenkään ollut vähimmässäkään määrin rakastunut yhtään keneenkään. Kaikki johtui vaan tästä kirotusta sairastelusta, uudesta lääkityksestä (pitää vielä selvittää mistä ainesosista uute on valmistettu) ja kaikista näistä viimeaikojen tunteita kuohuttavista tapahtumista. Ronin äkilliset yritykset murtaa jää heidän väliltään, eikä suinkaan kepillä, vaan puskutraktorilla, ja yllättävä käänne Harryn ja Ginnyn suhteessa. Tai mistä minä tiedän miten yllättävä se on. Enhän ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan pitkään aikaan. Niistä kaikki johtui. Hän oli vain niin vaikutuksille alttiissa tilassa, herkistynyt jotenkin…

Hän muisti Dracon muikean ilmeen aamiaispöydässä ja kuuli tämän ylimielisen huvittuneella äänellä lausutut vihjailut korvissaan. "…oletkin tainnut aina pitää enemmän hieman kokeneemmista miehistä… Sinä haluat häntä, se lukee kasvoillasi…" Ja niin tyhmää kuin se olikin, Hermione oli käynyt tuona iltana ennen neuvotteluhuoneeseen menoa pesemässä kasvonsa vessassa moneen kertaan.

Hetken aikaa istuttuaan pää tyhjänä kaikista ajatuksista hän nousi ja meni suorittamaan iltapesunsa. Kylpyhuoneen penkille oli ilmestynyt tuttu kasa puhtaita vaatteita, ja päällimmäisenä komeili valkoinen, puhtaaksi pesty ja sileäksi silitetty nenäliina, joka oli laskostettu siten, että hopeiset kirjaimet näkyivät. Hermione otti sen käsiinsä ja painoi sen kevyesti kasvoilleen, mutta vastusti kiusausta niistää siihen uudestaan. Hetken mielijohteesta hän vetäisi pinosta vaaleanpunaisen collegetakin päälleen, työnsi nenäliinan farkkujensa taskuun ja pujahti huoneensa ovesta ulos käytävään.

Kävellessään määrätietoisesti pitkin monia portaita ja käytäviä hän muistutti itselleen olevansa valvojaoppilas, ja että periaatteessa hänen oli sallittua liikkua käytävillä myös nukkumaanmenoajan jälkeen. Ja eihän nyt edes ollut vielä niin kamalan myöhä. Monet vanhemmista oppilaista olivat joka ilta tähän aikaan ties missä ja tekemässä ties mitä, eikä siitä yleensä seurannut mitään sen kamalampaa, kuin nolostumisia tai puhutteluja. Riippuen siitä millaisesta tilanteesta oppilas oli yllätetty…

Alas tyrmiin vievien portaiden päässä Hermione tajusi miten idioottimainen hänen ideansa oli. Yleensä Harry tai Ron saivat päähänsä toteuttaa jotain, mihin liittyi yö, sääntöjen rikkominen ja näkymättömyysviitta, ja hän oli se, joka kertoi miten väärin, vastuutonta ja typerää se oli, vaikka sitten loppujen lopuksi olikin yleensä aina mukana näissä seikkailuissa. Mutta tällä kertaa hän oli yksin ja ilman näkymättömyysviittaa.

Tosin tarkemmin ajatellen, hän yritti vakuuttaa itseään, eihän nyt ole kyse sääntöjen rikkomisesta tai mistään hölmöstä pilasta. On ihan ymmärrettävää ja järkeenkäypää, että haluan pikimmiten palauttaa lainaamani esineen, vaikka se onkin vain nenäliina. Silti hänen mielialaansa varjosti ajatus siitä, että herkästi ärtyvästä liemimestarista se kuitenkaan olisi tuskin mitään muuta kuin halveksittava tekosyy päästä häiritsemään hänen rauhallista iltahetkeään. Sitä paitsi, mitä minä hänen yksityiselämästään tiedän, ties vaikka hänellä olisi tyttöystävä. Hermione ei tiennyt olisiko naurahtanut mahdottomantuntuiselle ajatukselle Kalkaroksesta ja tyttöystävästä vai irvistänyt itselleen typeryytensä vuoksi. Mitä sitten vaikka olisikin tyttöystävä, tuskin hän tulee alasti avaamaan ovea, ja sitä paitsi, minähän vain palautan hänen omaisuuttaan, enkä ole tunkemassa illanistujaisiin.

Hermionen oli kuitenkin irvistettävä itselleen, koska oli ollut niin ajattelematon: voi taivas, enhän minä edes tiedä tarkalleen missä professori Kalkaros asuu. Nyt hän käveli jo pitkin tyrmien käytävää ja tajusi, että voisi törmätä yölliselle retkelleen matkalla olevaan Draco Malfoyhin minä hetkenä hyvänsä. Hän ei tiennyt olisiko säikähtänyt enemmän mahdollista uhkaavaa kohtaamista sliipatun luihuisten prinssin kanssa hänen alueellaan, vai sitä, että tajusi käyttäytyneensä käsittämättömän harkitsemattomasti, eikä se ollut yhtään hänen tapaistaan. Hän painautui lähemmäs seinää ja jatkoi matkaansa hämärässä käytävässä sydän pamppaillen.

Hetken kuluttua kulman takaa, juuri sieltä missä oli kulkuaukko luihuisten tupaan, alkoi kuulua kolinaa, ja Hermione pomppasi lähimpään syvennykseen, jota vartioi ilkeän näköinen, vahvasti aseistettu haarniska. Hän kyyristyi sen taakse ja näki kuinka Theodore Nott kiiruhti ympärilleen pälyillen hänen ohitseen ja katosi ylös portaikkoon. Hermione nojasi päätään vasten kylmää kiviseinää ja odotti pulssinsa tasaantumista. Silloin hän huomasi jostain kuuluvan vaimeaa ääntä. Tarkemmin kuunneltuna se tuntui muistuttavan musiikkia. Kyllä, mutta se kuului oudosti ikään kuin seinän sisältä. Hermione kuunteli hetken aikaa ettei käytävällä liikkunut ketään ja lähti nopein askelin sinne päin, missä musiikki tuntui kuuluvan voimakkaampana. Hetken kuluttua hän seisoi taikajuomien luokan oven edessä ja saattoi jo erottaa musiikin seasta erottuvia muutamia sanoja:

"…niin lähellä… tuntea hengityksesi… antaa periksi toivolle… vuodet eivät pysty himmentämään"

Hermione kurkisti varovasti sisään luokan ovesta, mutta siellä ei ollut ketään. Huone oli tyhjä ja hämärä, ja hiljainen musiikki kierteli aavemaisesti tyhjissä kattiloissa ja ikkunattomissa syvennyksissä: "…jos jätän sinut… ei se johdu siitä että… yhtään vähempää…" Hän astui sisään ja yritti kuunnella tarkemmin. "…tästä tilasta jossa olen… olla hyväksi kenellekään"

Yhtäkkiä musiikki loppui, ja hetken aikaa Hermione luuli kauhuissaan, että joku oli huoneessa. Joku, joka tarkkaili häntä ja hyökkäisi minä hetkenä hyvänsä hänen kimppuunsa. Hän työnsi kätensä syvälle taskuihinsa kuin turvaa hakien, puristi toisen kätensä taikasauvansa ympärille ja pusersi nenäliinaa toisessa kädessään. Silloin musiikki alkoi taas, ja Hermione huomasi pidättäneensä hengitystään.

"…mustuneen taivaan alla kaukana tuijottavien katulamppujen ulottuvilta haaskalinnut lepäävät odottamassa nähden tyhjiä uniaan…"

Hänen askeleensa muuttuivat varmemmiksi kun hän kulki toiselle puolelle huonetta ja huomasi yhden kuvakudoksen takaa pilkottavan valoa. Hermione veti seinäkankaan syrjään ja henkäisi syvään nähdessään sen takana massiivisen puuoven. Vaikka se todennäköisesti oli juuri se, mitä hän oli etsinyt, oli sen löytäminen järkytys. Oli aivan eri asia kuvitella tekevänsä jotain pähkähullua, kun löytää itsensä toteuttamassa sitä hyvällä menestyksellä.

Hän painoi korvansa vasten oven rosoista pintaa ja yritti kuunnella musiikin takaa erottuvia ääniä. Jännitys sykki hänen suonissaan musiikin tahdissa, ja hän torjui vahvasti ajatuksen siitä, että olisi yrittänyt kuunnella kuuluiko huoneesta naisen ääntä. Olen palauttamassa hänelle kuuluvaa omaisuutta, luojan tähden, enkä vakoilemassa hänen yksityiselämäänsä. Ihan totta. Hermione pyyhkäisi kasvoilleen valuneet hiukset taaksepäin, veti syvään henkeä ja koputti oveen.

"Professori Kalkaros, sir", Hermione kuiskasi niin kovaa kuin uskalsi ja koputti uudelleen hieman rohkeammin. "Professori Kalkaros, täällä on Hermione Granger. Anteeksi että häiritsen, mutta minulla on tärkeää asiaa." Kului pitkä tovi, eikä toiselta puolelta kuulunut liikahdustakaan. Hermione päätti jo lähteä pois, mutta koputti vielä viimeisen kerran. Samalla ovi narahti auki, ja hän näki professori Kalkaroksen seisovan vain muutaman sentin raollaan olevan oven luona.

"Anteeksi jos häiritsen, sir, mutta halusin palauttaa tämän niin pian kuin mahdollista…", Hermione sanoi ja yritti työntää ovea hieman enemmän auki saadakseen toimittaa asiansa. "Ajattelin että - jos vaikka… tarvitset sitä", hän nielaisi viimeiset sanat huomatessaan professorinsa tuijottavan häntä kuin idioottia. Ensin hänen katseensa oli täysin lasittunut, sitten, kun tytön sanat olivat ilmeisesti tavoittaneet hänen ymmärryksensä, siihen syttyi elon kipinä, mutta se oli edelleen pitkän aikaa pysähtynyt, kunnes hidas hymy alkoi hiipiä hänen huulilleen, ja Hermione huomasi pelkäävänsä miestä enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämässään.

"…painettuna lasia vasten, huomaan haluavani myötätuntoa, mutta jos nauttisin sitä taas, se olisi minulle kuolemaksi…" Kuului pehmeä-ääninen nainen laulavan edelleen taustalla. Ellei musiikki olisi kulkenut eteenpäin, Hermione olisi luullut että aika oli äkisti pysäytetty. Kalkaros tuijotti häntä pitkin huomattavan kookkaan nenänsä vartta, ja Hermionen eteenpäin ojentama käsi, jossa hieman nuhjaantunut ja ryppyinen nenäliina tutisi, oli liikkumaton kuin kangistusloitsun jäljiltä.

Hermione vältteli Kalkaroksen silmiä, ja hänen oma katseensa laukkasi kuin pelästynyt arojänis pitkin kaikkea mitä kitsaan näkymän antava ovenrakonen tarjosi. Kalkaroksella ei ollut päällään kaapua eikä sarkatakkia. Valkoinen pellavainen paita, jonka hihat oli kääritty ylös, oli napitettu lähes alas asti auki ja toisen kyynärtaipeisiin saakka käärityn hihan alta pilkisti mustalla taialla tatuoitu käärmeenpää. Hermione hätkähti tajutessaan, ettei ollut koskaan aiemmin nähnyt näin paljon liemimestaristaan. Mies näytti jotenkin pienemmältä, mitä Hermione oli kuvitellut, jotenkin inhimillisemmältä ja, lukuun ottamatta hänen vaaraa huokuvaa katsettaan, suorastaan surkealta. Hermione yritti kurkistaa hänen takanaan olevaan huoneeseen ja näki vain seiniä myötäileviä korkeita kirjahyllyjä täynnä paksuja, vanhoja ja luetunnäköisiä kirjoja.

"…on olemassa luonnostaan annettua rakkautta, eräänlaista sokeutta jolla pyritään tyynnyttämään, ja kielletyn ilon valossa minä tiedän etten tule saaman sitä…"

Hermione kuunteli laulun sanoja. Ilmeisesti Kalkarokselta ei jäänyt huomaamatta hänen kasvoilleen noussut hämmästyksen sekainen epäuskoinen ilme, sillä mies käännähti äkisti ja suuntasi taikasauvastaan hyvin tähdätyn kipinäsuihkun vanhaan gramofoniin, jonka Hermione nyt näki olevan eräällä pienellä sivupöydällä puolillaan jotain lämpimän sävyistä juomaa olevan pullon ja tahmaisen kristallilasin vieressä.

Kalkaroksen tummat kulmakarvat kurtistuivat uhkaavan oloisesti, ja kun hän viimein avasi suunsa, Hermione haistoi viskin väkevän tuoksun. Luulin, että Kalkaros ei koskaan juo alkoholia. Hänenhän täytyy aina olla varuillaan ja hallinnassa. No, ehkäpä hän ei humallu vaikka joisikin, tai ei juo niin että humaltuisi - Hermione ehti ajatella, mutta katui siinä samassa äänetöntä lörpöttelyään.

"Neiti Granger", Kalkaros kuiskasi hiljaa, ja hänen silmänsä välkähtivät tavalla, jota Hermione ei ollut koskaan nähnyt. "Typerää, hyvin typerää…" mies sanoi edelleen matalalla ja kielelle sulavaa tummaa suklaata muistuttavalla äänellä. Hän otti nenäliinan Hermionen yhä eteenpäin ojentamastaan kädestä ja tiuskaisi niin, että tyttö tunsi sen melkein fyysisenä läimäyksenä poskellaan, "Nyt – juokse!"

Hermionea ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän juoksi koko matkan huoneeseensa, muistamatta olla hiljaa tai varoa mitään mahdollisesti eteensä tulevaa. Huoneeseensa päästyään hän heittäytyi omituisten tunteiden vallassa sängylleen ja kaivautui täysissä pukeissa peittonsa alle niin, että järkyttynyt Koukkujalka vierähti mätkähtäen lattialle.

Hermionen kadottua näkyvistä Kalkaros jäi seisomaan ovelle ja nojasi kääreen tavoin viilentävään ovenkarmiin. Et aavistakaan, kuinka typerää tuo äskeinen oli, hän ajatteli ja heitti taikasauvansa päin seinää, sillä se oli ainoa asia hänen kätensä ulottuvilla, joka sai aikaan edes pienen tyydytystä tuottavan kolahduksen.