Luku 6 – Analyysi alkaa

Seuraavana aamuna tasan kello 7.58 Severus Kalkaros astui sisään sairaalasiiven ovesta ja nyökkäsi murahtaen hyvän huomenen kaltaisen tervehdyksen professori Dumbledoren ja matami Pomfreyn suuntaan.

Kalkaros ei ollut käynyt kertaakaan Pomfreyn kamferin ja laventelin tuoksuisessa, puhtaaksi antibakteeriloitsulla jynssätyssä valtakunnassa sen jälkeen kun oli viimeksi Dumbledoren ylipuhumana tullut vilkaisemaan neiti Grangerin tilaa. Eikä häntä olisi nähty siellä nytkään, ellei samainen äsken mainittu velho olisi saanut päähänsä, että hän voisi onnistua siinä, missä kaikki muut olivat epäonnistuneet.

Kalkaros oli ehkä mies jolle ei sanottu ei, mutta Dumbledore oli velho, jonka hymyillen lausutut toivomukset olivat silkkihansikkaaseen puettu, ehdoton, tinkimätön käsky.

Toki Kalkaroskin tiesi olevansa kyvykäs tehtävään, mutta se ei tarkoittanut sitä, että hän olisi vähäisimmässäkään määrin ollut halukas suorittamaan sitä.

Ilma Hermionen sairashuoneessa oli raskasta. Tyttö lepäsi vuoteellaan sikeässä unessa. Näytti siltä kuin hänet olisi kiedottu sakean, harsomaisen usvan sisään. Mikä tietyssä mielessä juuri olikin asian laita.

Dumbledore kohotti kätensä herättääkseen hänet, mutta Kalkaros esti sen sihahtamalla varoittavasti ja heilauttamalla kättään kiellon merkiksi.

"Shhh – Sikäli kun olen velvoitettu sekaantumaan tähän asiaan, haluaisin aloittaa saman tien", Severus kuiskasi ajatellen, että mitä nopeammin hän aloittaisi, sitä pikemmin hän saisi vastenmielisen työnsä päätökseen. "Tarkkailen neiti Grangeria hetken, jonka jälkeen, juuri hänen herätessään, on otollinen hetki esittää muutamia kysymyksiä."

Dumbledore perääntyi äänettömästi tytön sängyn luota. Hän tiesi Kalkaroksen olevan aivan oikeassa, sillä tosiaan, unen ja valveen rajamailla ihminen oli syvemmin yhteydessä sisäiseen maailmaansa, jossa myös tieto hänen sairauksiensa lähteistä piilee.

"Oletan siis että et pahastu, vaikka poistun muiden tehtävieni pariin", rehtori sanoi tyytyväisenä siitä, että uskoi Hermionen olevan nyt pätevissä käsissä. Severuksen nyökättyä hänelle hyvästiksi, Dumbledore pujahti ulos ovesta ja suunnisti kohti omaa toimistoaan. Sinne vievien liukuportaiden alapäässä, rumaakin rumemman kivipatsaan vieressä, häntä odotti professori McGarmiwa mietteliäs ilme kasvoillaan.

"Huomenta Minerva, mukava nähdä sinua pirteänä ja sädehtivänä heti aamusta. Kuinka voin auttaa", Dumbledore kujersi väläyttäen hurmaavan hymyn noidan suuntaan.

"Huomenta Albus, säästä flirttailusi Sibyllalle ja vie minut suoraa päätä toimistoosi, ole niin ystävällinen", McGarmiwa tiuskaisi ja yritti sipaista yhtäkkiä nousseen hehkun huomaamattomasti pois poskiltaan.

"No mutta, ole hyvä vaan, sinun jälkeesi", Dumbledore kumarsi ja viittasi kädellään McGarmiwaa astumaan portaille hänen edellään.

Toimiston oven sulkeuduttua professori McGarmiwa ei tuhlannut aikaa turhaan jutusteluun, vaan meni suoraan asiaan.

"Oletko varma että on hyvä ajatus laittaa Severus selvittämään neiti Grangerin ongelmaa? On mitä ilmeisintä, että neiti Grangerilla ei ole kovinkaan luottavainen eikä lämmin suhde taikajuomien opettajansa kanssa. Ja Severus taas, voi sitä uppiniskaista poikaa, ei ole koskaan oppinut arvostamaan neiti Grangerin harvinaisen hienoa ja kehittynyttä luonnetta", McGarmiwa tuhahti ja nyrpisti nenäänsä paheksunnan merkiksi. Sitten hän jatkoi, antamatta Dumbledorelle mahdollisuutta edes avata suutaan saati sanoa mitään, "Etkö luule että Severus, hänen tyylinsä tuntien, vain pahentaa tilannetta. Hän jos kuka pystyy saamaan vaikutuksille alttiin lapsen lukkiutumaan ja pois tolaltaan. Ja entäpä, jos hän päättää turvautua ajatuksenlukutaitoonsa, se olisi todella arveluttavaa, suorastaan moraalitonta."

McGarmiwa lopetti lauseensa kesken ja loi ärtyneen kysyvän katseen rehtoriin, joka katseli häntä tuikkivin silmin, hieman huvittunut hymy valkoisen partansa kehystämillä huulillaan.

"Tiedän, tiedän... mutta sinun täytyy luottaa minuun, Minerva, similia similibus curentur, siinä missä toinen voi auttaa toista, voi toinenkin olla oikea lääke toiselle..." Dumbledore sanoi mietteliäästi asetellen pitkiä ja koukkuisia sormiaan vasten toisiaan, "Similia similibus curentur..."

"Minulla ei ole aikaa eikä kärsivällisyyttä sanaleikkeihisi, Albus. Olen sitä mieltä, että asiat voivat vielä huonontua tästä, mutta ethän sinä ole koskaan kuunnellut minun neuvojani." Professori McGarmiwa oli jo melkein pyyhältänyt ulos huoneesta, kun hän vielä ennen katoamistaan kääntyi ja lausui pahaa aavistelevalla äänellä, "Sano minun sanoneen, tästä ei hyvää seuraa."

*

Kalkaros istui tuolilla Hermionen sängyn vieressä ja tarkkaili herkeämättömillä silmillään nukkuvaa tyttöä. Lähes irvistäen luontaisesta vastenmielisyydestään joutua koskettamaan toista ihmistä, hän ojensi kätensä ja poimi tytön velttona sängyn laidalta roikkuvan käden omaansa.

Hän tunnusteli pehmeällä ja lähes linnunsiiven hipaisua muistuttavan kevyellä kosketuksella Hermionen ranteessa tuntuvaa heikkoa sykettä.

Onpa hän jännittynyt, ellen näkisi hänen nukkuvan, luulisin hänen olevan keskellä lukukauden tärkeintä koetta, Kalkaros ajatteli katsellen edelleen tarkkaavaisesti liikkumatonta hahmoa edessään, Taikaliemien loppukoetta, hän lisäsi hymyillen vinosti. Hän on niin jännittynyt, ettei tarvita kuin yksi kevyt kosketus, ja hän räjähtää.

Kuin vastauksena hänen ajatuksiinsa, Hermione räväytti silmänsä auki ja pomppasi sängyltään puoli metriä ilmaan rääkäisten järkyttävän, epämääräisen ja unen sekaisen kiljahduksen.

"Olen pahoillani neiti Granger", tuolta minustakin tuntuu aina kun näen kasvoni peilistä ensimmäiseksi aamulla, "mutta olen täällä professori Dumbledoren pyynnöstä. Hienoa että olet jo sen verran voimissasi, että pystyt moiseen suoritukseen", Kalkaros sanoi sarkasmilla kuorrutetulla äänellään viitaten Hermionen rajuun reaktioon. Sitten hän nousi ylös tuolistaan ja asteli huoneessa katsellen ympärilleen kuin ensimmäistä kertaa.

"Elävänkuolleenliemen käyttöä ei voida enää jatkaa ilman vakavia ja pysyviä haittoja terveydellesi. Minut on määrätty valmistamaan paremmin vaivoihisi sopiva lääke, mutta sitä ennen on paikoillaan suorittaa lyhyt kartoitus tilanteestasi."

Hermione oli tuijottanut siihen asti Kalkaroksen kelmeitä kasvoja kuin jotain unen hirviötä, jota painajaisessa juoksee pakoon, mutta joka herätessä kaikkia unen lakeja rikkoen tuijottaakin suoraan silmiin sängyn laidalta.

Kun hänen aivonsa olivat hiljalleen toipuneet järkytyksestä, oli tiedon mahdollista saavuttaa hänen ymmärryksensä.

"Matami Pomfrey ja professori McGarmiwa ovat jo kuulustelleet minua (kuin jotain rikollista). Säästän meidän molempien aikaa kertomalla heti, että en osaa sanoa miten olen joutunut tähän tilaan, minulla ei ole aavistustakaan mikä minua vaivaa ja miksi", Hermione sanoi, toivoen epämieluisan vieraan häipyvän saman tien ja jättävän hänet heräilemään rauhassa horteisesta unestaan.

"En ole kiinnostunut siitä mitä sinä tiedät tai et tiedä, neiti Granger. (Luulisi sinun tajunneen sen asian jo näiden vuosien aikana.) Säästä ääntäsi tulevaa varten ja anna minun hoitaa tehtäväni, omalla tavallani", Kalkaros sanoi puristaen huulensa tiukaksi viivaksi tutun ärtymyksen alkaessa nostaa päätään.

"Oletan että et nähnyt unta viime yönä, vai kuinka, neiti Granger?"

"E-En, en muista nähneeni unta moneen viikkoon, en ainakaan kertaakaan sairaalassa oloni aikana. Kuinka niin? Mitä tekemistä sillä on minkään kanssa?"

"Minä esitän kysymykset. Ole niin hyvä ja vastaa niihin esittämättä tarpeettomia vastakysymyksiä", Kalkaros sanoi, kiemurrellen sisäisesti väkipakolla esiin puristetun, teennäisen kohteliaisuutensa vuoksi.

"Vain yksi kysymys enää, jonka jälkeen jätän sinut matami Pomfreyn huomaan. Millainen on vointisi juuri nyt?"

Hermione hätkähti suoraa ja yllättävän yksinkertaista kysymystä, ja hänen aivonsa alkoivat kuumeisesti etsiä oikeaa vastausta, joka sopisi tuon kaltaiseen kysymykseen.

"Vointini? Uh... tuota... niin, tällä hetkellä, öh... tarkoitatteko fyysistä vai henkistä vointiani?" Hermione tuskaili tietämättä mitä sanoa.

"Sekä että", Kalkaros vastasi viitaten kädellään Hermionea jatkamaan.

"Niin, tunnen oloni... tuota, väsyneeksi. Ehkä hieman alakuloiseksi..."

Hermione tunsi olonsa äärimmäisen kiusalliseksi, mutta ei halunnut sanoa sitä taikajuomien opettajan kuullen. Hänestä tuntui todella oudolta kuvailla tuntemuksiaan miehelle, joka ei ollut koskaan ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut edes hänen olemassaolostaan, taikajuomia koskevasta osaamisestaan ja kaikkein vähiten hänen voinnistaan.

"Alakuloiseksi?" Severus yritti houkutella tyttöä jatkamaan lausettaan.

"Niin, alakuloiseksi, välinpitämättömäksi, puutuneeksi. Jollakin tavalla samanlaiseksi kuin silloin kun ankeuttajia on lähistöllä."

Parhaiten Hermione olisi kuvannut oloaan kertomalla, että hänestä tuntui kuin hänen sydämessään olisi asustanut ihan ikioma ankeuttaja, mutta sitäkään hän ei tuntenut voivansa Kalkarokselle sanoa.

"Se riittääkin tältä päivältä. Tapaamme huomenna samaan aikaan. Hyvää päivän jatkoa, neiti Granger."

Severus Kalkaros pyörähti ympäri, ja hänen musta viittansa hulmahti kuin valtava liekki hänen ympärillään. Hermione ei ehtinyt vastata mitään ennen kuin mies oli jo poistunut huoneesta, painaen äänettömästi oven kiinni perässään.

Kääntäessään katseensa pois ovelta, Hermione huomasi aamiaistarjottimen ilmestyneen hänen yöpöytänsä jatkoksi siirretylle pikkupöydälle. Hän poimi yhdeltä lautasista muutaman appelsiinin lohkon suuhunsa ja joi lasillisen kurpitsamehua tyhjäksi. Hän suri jo etukäteen joutuessaan kohta näkemään Dobbyn pettyneen ilmeen tämän tullessa hakemaan lähes koskemattoman aamiaisen takaisin keittiöön.

Kotitontuille oli turha selittää, ettei päivästä toiseen sängyssä makaava ihminen tarvinnut ravintoa juuri nimeksikään. Ja miten hänet olisikaan saanut ymmärtämään, ettei tätä poikkeuksellista ruokahalun puutetta kannattanut missään mielessä ottaa henkilökohtaisena loukkauksena.