Olen ihan ihmeellisissä tunnelmissa. Viikonloppu oli merkittävä. Vaikkakin olin sen aikana kammottavassa kauppakeskushelvetissä (en pidä väkijoukoista) ja vielä kiireessä (en pidä kiireestä), bänditreeneissä (jossa kosketinsoitintaiteilija oli ajoittain vaakatasoa vaativassa krapulassa ja rumpali henkisesti solmussa ja basisti muuten vaan kettumainen), illanistujaisissa (jossa oli ihan mukavaa, mutta nukahdin kaikesta ympäröivästä elämöinnistä huolimatta ja sivistystarkoituksessa sain nähdä elämäni ensimmäisen pienen pätkän Big Brotheria) ja tämän jälkeen vielä vastentahtoisesti erään pahatapaisen pikkukoiran hoitajana (siivosin kikkareita, kakkareita, löröjä, roiskeita ja lammikoita), niin sokerina pohjalla, sunnuntai-iltapäivänä sain piipahtaa vierailulla eräässä hurmaavan idyllisessä pikkukaupungissa, jossa olen jo pitkään halunnut käydä.

Päivä oli tihkusateinen ja usvantäyteinen. Ajoin ystäväni kanssa pientä ja mutkittelevaa tietä pitkin niin kauan, kunnes ajantajuni oli hämärtynyt ihanasti. Ajoimme sisään ajattomuuteen ja vanhan kylän tunnelmaan. Ja huolimatta siitä, että olen muuttanut niin kamalan monta kertaa (ja tuntenut kamalasti syyllisyyttä siitä, että lapset ovat joutuneet muuttamaan niin kamalan monta kertaa), niin nyt jysähti. Haluan muuttaa tuonne. Mun on suorastaan pakko muuttaa tuonne kaupunkiin. Se oli kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut (ja nyt siis puhun myös siitä kyläyhteisöstä joka siellä asuu, sillä pääsimme vierailemaan kaikkiin mielenkiintoisiin paikkoihin ja saimme ensikäden tietoa kylän ihmisistä ja elämästä siellä). Pitkästä aikaa tuli sellainen tunne, kuin olisi tullut kotiin.

Hassua, että matka kesti vain muutamia tunteja, mutta kotiin palattua tuntui kuin kaikki olisi ollut muuttunut. Tuntui vaikealta palata ja tuntui omituiselta nähdä kaikki nykyisen elämäni kulissit. Elän edelleen puoliksi siellä. Vanhan hirsitalon lattia narisee ja keittiössä on vähän kylmä ennen kun saan puulieteen tulen.