Luku 8 – Kuolonsyöjän kohtalo

Vanha, himmeällä oliivinvihreällä sametilla verhottu katosvuode notkahti inahtaen Severuksen istuessa sen laidalle. Hän katseli kalpeissa käsivarsissaan olevia pitkiä verisiä naarmuja ja raotti raskasta peitettä, jotta pääsi asettumaan sen alle pitkäkseen.

Mustaluumu, häpykannus... jotain puuttuu vielä, jotain oleellista ja ratkaisevaa. Severus puristi silmänsä kiinni ja painoi raskain pyörivin liikkein sormenpäänsä ohimoilleen. Hän oli onnistunut löytämään jo kolmannenkin tekijän kasviuutteeseen, jonka uskoi parantavan tahtomattaan vastuulleen siirretyn suurisuisen rohkelikkotytön. Typerä tyttö, liian avoin, liian ymmärtämätön tajuamaan omaa parastaan.

Hän kuuli mielessään satunnaisia lauseita Hermionen viimeviikkoisista tapaamisista. Monotonista puhepuuroa, joka käsitteli paineita menestyä koulussa, toiveita saada jotain merkittävää aikaan, vapauttaa kotitontut, saada kunnioitusta ja tunnustusta, oppia enemmän kuin kukaan tähän asti elänyt velho tai noita.

Vaikka tytön kuunteleminen ei varsinaisesti ollut niin mahdotonta kuin hän alkuun oli ajatellut, oli se kuitenkin aikaa vievää ja usein melko pitkästyttävää. Severuksen täytyi toki myöntää, että Hermione oli terävä-älyinen, ellei suorastaan älykäs, ja hänen välillä kiihkeiksi intoutuneet palopuheet jonkun taikamaailman epäkohdan puolesta olivat Severuksen mielestä virkistäviä, vaikkakin utopistisuudessaan hieman huvittavia.

Vaikka kasviuutteen lopullisen rakenteen määritys oli edistynyt jo huomattavasti ja Severus saattoi huomata sen aikaansaamia hienovaraisia muutoksia tytössä, ei hän silti voinut olla tuntematta, että aikaa meni hukkaan. Kalkaros olisi halunnut löytää jotain tehokkaampaa ja saada aikaan jotain konkreettisempaa muutosta. Suoraan sanottuna, tilanne alkoi vaivata jo häntä itseäänkin.

Severus huomasi hakeutuvansa yhä useammin ja pidemmiksi ajoiksi kattopuutarhansa pariin, ja lukemisen ohessa hän teki siellä toisinaan myös töitä, kuten koepapereiden valmistelua tai vastausten korjaamista. Puutarha ei vaatinut enää juurikaan hoitoa, ja Severus oli huomannut paikan rauhoittavan häntä vehreässä runsaudessaan. Lähes jatkuvassa hengenvaarassa elävä, ajatuksensa kuin selustansakin suojaamaan oppinut mies osasi arvostaa paikkaa, jonne kenelläkään muulla ei ollut pääsyä. Häntä melkein nolotti myöntää sitä itselleenkään, mutta siellä kärhöjen ja enkelipasuunojen keskellä, hän koki olevansa turvassa.

Samanlaista tunnetta hän ei pystynyt tavoittamaan edes omassa yksityisessä asunnossaan. Toisinaan hän leikitteli ajatuksella, että olisi tukkinut huoneistossaan sijaitsevan tulisijan, tai mikä vielä parempaa, räjäyttänyt sen, sillä mahdollisuus että kuka tahansa saattoi milloin tahansa putkahtaa liekkien lomasta, oli Kalkaroksen mielestä piinaava.

Hetken aikaa hänen mielessään seikkailivat vielä kosketuksesta räjähtävät jättipalsamit ja terävät, raateleviksi kynsiksi muuttuvat oliivipuiden oksat, mutta sitten hän nukahti syvään ja äänettömään uneen. 

*

Vain reilun tunnin nukuttuaan, seitsemäätoista vaille yksi, Severus heräsi poltteeseen, josta ei voinut erehtyä. Hän yritti sulkea silmänsä uudelleen ja uskotella itselleen nähneensä vain unta, mutta tuska hänen vasemman käsivartensa sisäpinnalla kasvoi hetki hetkeltä vaativammaksi, kunnes se lopulta sykki ja kipinöi kuin punaisena suriseva hehkuhärkki.

Severus syöksyi ylös vuoteestaan kiroten hiljaa hampaidensa lomasta. Hän veti rutiininomaisesti kuolonsyöjien kaavun mustien vaatteidensa ylle, otti steriilin valkoisen, ilmeeltään tyhjän naamion mukaansa ja kiiruhti tätä tarkoitusta varten rakennettua salakäytävää pitkin ulos päästäkseen mahdollisimman pian kaikkoontumaan Tylypahkan portin ulkopuolelta tuntemattomaan määränpäähän. Pimeyden lordi ei koskaan tavannut kätyreitään kahta kertaa peräkkäin samassa paikassa, ja yhä kädessään polttavan merkin mustan taian avulla Severus saattoi ilmiintyä täsmällisesti ex-mestarinsa jalkojen juureen missä tahansa tämä ikinä halusikin.

Vastenmielisyyden aallot velloivat matalina hyökyinä Severuksen tyhjässä vatsassa, eikä hän voinut olla tuntematta epämääräistä hermostuneisuutta siitä, että tapaaminen ei ollut ennalta sovittu. Se voisi merkitä ainoastaan sitä, että jotain yllättävää oli tapahtunut, sillä Pimeyden lordi ei koskaan toiminut äkillisten mielijohteiden saattelemana. Se tekisikin tästä vielä kamalampaa, Severus ajatteli juostessaan yöpakkasen kovettamalla hiekalla kohti synkkää ja raskastekoista porttia, Impulsiivinen rohkelikko-Voldemort, Severus irvisti naurettavan tuntuiselle ajatukselle.

Voldemort seisoi jo kärsimättömän näköisenä pimeällä metsäisellä aukiolla paikassa, jota Severus ei pystynyt tunnistamaan. Mustiin huppuihin ja kalmanvalkoisiin naamioihin sonnustautuneet alamaiset seisoivat piirissä hänen ympärillään, ja näky toi Severuksen mieleen irvokkaan parodian lasten piirileikistä.

Kun Severus oli ottanut paikkansa piiristä, Voldemort aloitti puheensa aivan kuin olisi vain odottanut hänen saapumistaan. Hänen ontto äänensä kaikui epäluonnollisena metsän siimeksessä, ja tuntui kuin jopa tuuli olisi lakannut suhisemasta kuullakseen jokaisen hänen lausumansa sanan. Severus sai kuulla, että Voldemortin oli onnistunut saada sisäisten tietolähteittensä avulla selville jotain, mistä muu taikamaailma olisi autuaan tietämätön vielä ainakin viikon; taikaministeri Cornelius Toffee oli löydetty kotoaan kuolleena. Hän oli maannut keittiönsä lattialla verilammikossa kummalliseen kouristuksenomaiseen asentoon vääntyneenä. Voldemort päästi veret seisauttavan pilkallisen naurun kertoessaan miehen olleen muuten vahingoittumaton, mutta hänen vasemman käsivartensa sisäpinnalla, kaksi ja puoli tuumaa kyynärtaipeesta alaspäin, oli ollut luuhun saakka kaiverrettu kuoppa, ja hänen oikea kätensä oli kangistunut veren peittämän puukon kahvan ympärille.

Severusta oksetti. Ei niinkään mielikuva veressä kylpevästä taikaministeristä, kuin ennakkoaavistus siitä, mitä tämä tieto enteili. Ja ennen kuin Voldemort lausui sen ääneen olemattomilla huulillaan, oli Severus jo muodostanut ajatusketjun päässään; Alicia Bonnet tullaan epäilemättä valitsemaan uudeksi taikaministeriksi, ja koska hänellä, toisin kuin Toffeella, ei ole henkilökohtaisia syitä yrittää kieltää Voldemortin olemassaoloa ja toiminnan laajuutta, tulee kuolonsyöjien työ hankaloitumaan. Tämän johdosta on siis syytä aikaistaa suunnitelmia.

Puheensa lopuksi Voldemort kääntyi katsomaan suoraan Severukseen päin, astui askeleen häntä kohti ja madalsi ääntään kuin tarkoittaen sanansa juuri hänelle.

"Meillä ei ole enää aikaa hukattavana. Pelko on voimakas ase meidän puolellamme, mutta myös meitä vastaan. En halua nähdä enää yhdenkään omistani tekevän sitä kohtalokasta erehdystä, että kuvittelee voivansa kääntyä pois minun luotani ja jatkaa elämäänsä." Voldemort loi ylimielisen hymyn Severuksen suuntaan ja alkoi nauraa tavalla, joka sai veren kohisemaan hänen korvissaan ja sydämen hakkaamaan rajusti hänen kaapunsa alla. 

*

Vaikka aamuun oli vielä tuntikausia aikaa, Severuksen oli turha kuvitellakaan voivansa nukkua. Hän haki työhuoneestaan kasan kolmasluokkalaisten esseitä, jotka käsittelivät myrkkyjen vastalääkkeitä, ja alkoi suihkia punaisella musteella oikaisuja, moitteita ja suoranaisia herjoja silmiensä osuessa vähänkin epätäsmällisiin lauseisiin. Hän ajatteli selviytyvänsä seuraavasta päivästä unenpuutteesta huolimatta, sillä muutamien oppituntien lisäksi hänen iltansa olisi suhteellisen vähätöinen. On kestettävä vain vajaa tunti Grangerin kitinää, ja sitten voin levätä loppuillan, hän ajatteli helpottuneena.

Kuin ilkeänä vastauksena Severuksen sanattomaan pyyntöön, päivästä tuli poikkeuksellisen kamala. Toisluokkalaiset puuskupuhit olivat onnistuneet sulattamaan kaksi kuparikattilaa ja räjäyttämään yhden liemikulhon, jonka seurauksena eräs luokan tytöistä oli saanut keskeneräistä antiarpea-juomaa kasvoihinsa. Kalkaroksen taluttaessa pelosta vapisevaa, puoliksi itkevää ja puoliksi järkytyksen halvaannuttamaa lasta sairaalasiipeen, oli valvontaa vaille jäänyt loppuluokka yrittänyt korjata vahinkoja tavalla, jota Kalkaros ei enää halunnut ajatella. Joka vuosi ajattelen, että tämän pahemmaksi ei voi enää mennä, ja joka vuosi huomaan jälleen kerran aliarvioineeni oppilaitteni typeryyden mahdollisen kapasiteetin, hän kirosi hiljaa mielessään.

Aamupäivän katastrofaalisten tuntien jälkeen Severus haki varastostaan vitares-pullon ja kumosi sen kurkkuunsa yhdellä kulauksella, suorittamatta ohjeissa suositeltavaa omenamehulaimennosta. Sitten hän meni harppovin askelin rehtori Dumbledoren huoneeseen ja antoi yksityiskohtaisen ja kaiken kattavan raportin yöllisistä tapahtumista.