Luku 7 – Ensimmäinen askel

Professori Kalkaros ilmestyi sairaalasiipeen seuraavanakin aamuna täsmällisesti ja äänettömästi kuin ajastettu lepakko. Hermionen ihmetykseksi hänellä oli mukanaan muutamia kuvia kasveista, joista hän pyysi tyttöä valitsemaan mieluisimman.

"Tee valinta mahdollisimman nopeasti, ilman miettimistä, ole hyvä", Kalkaros komensi ja levitti kuvat kuin korttipakan Hermionen nenän alle. "Et ole nyt valitsemassa syntymäpäiväkorttia. Ota se, mikä tällä hetkellä tuntuu vetoavan sinuun."

Syntymäpäiväkorttia. Hermione säpsähti muistaessaan Ronin syntymäpäivän olevan pian. Eikä minulla ole mitään lahjaa hänelle. Tarkemmin ajateltuaan ja pienen laskutoimituksen päässään suoritettuaan hän ymmärsi ystävänsä merkkipäivän menneen häneltä jo ohitse. Voi ei, sehän on ollut jo viime viikolla. Miksei kukaan ole sanonut mitään? Hermionen alahuuli valahti alaspäin ja hänen kulmansa painuivat yhteen harmista. En ole koskaan, en ikinä, unohtanut kenenkään syntymäpäivää. Voi Ron... minun täytyy keksiä vielä jotain ja pyytää anteeksi tätä...

"Neiti Granger? Ne ovat kuitenkin vain kuvia kasvimaailman edustajista, eivät lista taikajuomien kokeissasi esiintyneistä epätarkkuuksista", Kalkaros sanoi ja yritti muistella olisiko sellaista listaa ollut mahdollista edes tehdä.

Hermione nappasi kiukustuneena keskimmäisen kuvan, jossa oli kaunis maalauksellisesti taipunut, valkoisten kukkien peittämä puu ja viskasi sen jonnekin opettajansa suuntaan. Kissamaisella refleksillä mies nappasi kortin sormiensa väliin ja vilkaisi sitä nopeasti. Mielenkiintoista, hän ajatteli ja sujautti kuvat viittansa uumenissa olevaan taskuun. "Tämä riittää tältä päivältä, tapaamme huomenna." Tämän sanottuaan mies nyökkäsi lyhyesti, kääntyi kannoillaan ja oli poissa.

*

Seuraavana päivänä professori Kalkaros oli tuonut Hermionen pöydälle pienen, tummaa lasia olevan pipettipullon ja käskenyt häntä nauttimaan siitä neljä tippaa kaksi kertaa vuorokaudessa. Kaksi päivää sen jälkeen Hermione oli päässyt takaisin omaan huoneeseensa ystäviensä saattelemana. Ginny oli tuonut Koukkujalan takaisin oikealle omistajalleen, ja se oli niin helpottunut emäntänsä paluusta, että ei päästänyt tätä enää hetkeksikään näkyvistään. Itse asiassa, se vaikutti siltä kuin sen tylpän kuonon päässä olisi ollut kymmenen senttiä pitkä siima, jonka toinen pää oli solmittu Hermionen nilkkaan. Tämän pidemmälle ei huolestunut eläin emäntäänsä enää päästänyt.

Ginny, Padma, Lavender ja Parvati tulivat iltaisin Hermionen luo, toivat hänelle tietoa kotitehtävistä, oppituntien sisällöstä ja ennen kaikkea oppilaiden välisistä suhteista. Jälkimmäinen tosin tuntui kiinnostavan enemmän heitä itseään kuin häntä, kenelle informaatio oli tarkoitettu.

"Voi, olisitpa nähnyt Pansyn ilmeen, kun Draco Malfoy sai ystävänpäivälounaalla lentävän Amor-leivoksen", Lavender kertoi hihittäen posket punaisina. "Oli selvää, ettei se voinut olla häneltä, koska kaikki tietävät miten surkea Pansy on muodonmuutoksissa. Myöhemmin samana iltana Dean oli kulkenut käytävällä heidän ohitseen, ja Draco oli kuulemma moittinut Pansya omistuksenhaluiseksi taikinanaamaksi..."

Tytöt nauroivat ja kertoivat toinen toistaan seikkaperäisempiä kuvauksia siitä, mitä kukakin oli sanonut kenellekin, millaisia väärinkäsityksiä siitä oli syntynyt, ja mitä mahdollisesti kukakin, yleensä poika, nyt mahtoikaan ajatella. Hermione puhisi kiukusta. Hän tunsi olevansa tuhat vuotta muita vanhempi ja hänestä tuntui kuin hänen kaksi sairaalassa viettämäänsä viikkoa olisivat olleet kaksikymmentä vuotta. Hän oli ollut niin lähellä kuolemaa, ja oli itse asiassa vieläkin, sikäli kun ratkaisevaa syytä hänen tilaansa ei ollut vielä löydetty. Tällaisten asioiden kanssa painiminen sai Pansyn rakkauselämän käänteet ja muutkin Tylypahkan ihmissuhdekuviot vain jotenkin menettämään hohtoaan.

Hermione oli tuntenut viime päivinä oudon levottomuuden kihisevän sisällään. Tietenkin hän oli malttamaton pääsemään takaisin oppitunneille ja normaalin elämän pariin, mutta hänen hermostuneisuudessaan oli kyse myös jostain muusta. Hermionen olisi tehnyt mieli potkaista jaloissaan pyörivää kissaa. Hän oli ollut vähällä karjaista ruokatarjotinta tuovalle kotitontulle, että sen tulisi ryhdistäytyä ja lopettaa sen ärsyttävän alistunut mielistely. Kalkarokselle, joka kuunteli hänen puhettaan nojaten omahyväisen näköisesti tuolinsa selkänojaan ja mittaili samalla pitkiä sormiaan toisiaan vasten, hänen olisi tehnyt mieli sanoa...

Tehnyt mieli sanoa jotain, mutta hän ei tiennyt itsekään mitä se olisi voinut olla. Tilanne heidän välillään oli Hermionen mielestä äärimmäisen epäluonnollinen ja kireä. Hermione olisi ollut tyhmä, ellei olisi näiden lähes seitsemän vuoden aikana huomannut ärsyttävänsä Kalkarosta. Kaikkihan Kalkarosta tuntui ärsyttävän: Harryn olemassaolo, Nevillen epävarmuus, oppituntien pitäminen ja auringonpaiste. Sen lisäksi Hermione tiesi, että jo pelkästään avaamalla suunsa, hän saattoi saada Kalkaroksen ärsytysmittarin hehkumaan punaisella.

Nyt he olivat rehtori Dumbledoren vaatimuksen sävyisestä kehotuksesta enemmän tai vähemmän pakotetut istumaan 45 minuuttia samassa huoneessa, kolme kertaa viikossa. Sairasta. Mutta toisaalta, ei ehkä kuitenkaan niin sairasta kuin maata puolitajuttomana sairasvuoteella, pystymättä nukkumaan, pystymättä olemaan todella hereillä.

*

Hermionen päästyä pois sairaalasta Dumbledore oli vakuuttanut, että analyyttisten lääkkeenmäärityskeskustelujen oli jatkuttava edelleen, ja rehtori oli pyytänyt heitä siirtämään keskustelutuokionsa yhteen neuvotteluhuoneista, joka Hermionen huvitukseksi sijaitsi täsmälleen puolessa välissä rohkelikkotornin ja Luihuisten tyrmän välissä. Tuskin sattumalta, Hermione ajatteli naureskellen, Kalkaros ei varmaan pysty astumaan lähemmäs rohkelikkoja saamatta ihottumaa.

Neuvotteluhuone muistutti paljon opettajienhuonetta, mutta oli paljon pienempi. Siellä oli pyöreä, tummaa puuta oleva pöytä, jonka ympärillä oli muutamia kovia ja suoraselkäisiä tuoleja. Seinustalla oli korkea, ja vaikkakin kaunis, niin erittäin epämukava sohva ja tulisijan ympärille oli aseteltu kolme nojatuolia puolikaareen. Hermione päätteli ikkunan olevan itään päin, sillä heidän tapaamisensa olivat aina iltaisin, ja huone oli silloin jo hämärä ja viileä. Seinillä ei ollut yhtään muotokuvaa, vaan ainoastaan yksi suuri renessanssityylinen seinäkangas, joka esitti metsälähdettä, jonka ympärille oli kerääntynyt joukko eläimiä juomaan.

*

Ajatuskin professori Kalkaroksen kanssa keskustelemisesta oli alkuun tuntunut Hermionesta täysin mahdottomalta, mutta huomatessaan, ettei mies millään lailla kommentoinut tai pyrkinyt nolaamaan häntä, oli Hermionen ollut helpompi ja helpompi unohtaa kuka hänen ajatuksiaan kuunteli. Aina kun hän saapui ilta kahdeksalta neuvotteluhuoneeseen, oli Kalkaros jo odottamassa häntä siellä. He istuivat takan äärellä oleviin nojatuoleihin, jotka oli asetettu niin, etteivät he voineet nähdä toisiaan elleivät erityisesti kääntyneet katsomaan. Kalkaros lausui muodollisen tervehdyksen ja kysyi Hermionen vointia. Sitten hän antoi tytön puhua keskeytyksettä mistä tahansa, mistä Hermione tunsi voivansa puhua. Vain hyvin harvoin, ja silloinkin niin hiljaisella ja pehmeällä äänellä, että Hermione tuskin huomasi sen olevan omien ajatustensa ulkopuolinen ääni, Kalkaros kysyi jotain, yleensä tarkennusta johonkin Hermionen sanomaan. Kun aika oli ummessa, Severus nousi hitaasti ylös tuolista, toivotti hyvää yötä ja odotti, että Hermione oli poistunut turvallisesti rohkelikkotornille vievään portaikkoon.

Kalkaroksesta ajatus Hermione Grangerin kanssa keskustelemisesta, tai mikä vielä pahempaa, hänen loppumattoman kaatosateen lailla virtaavan äänensä kuuntelemisesta, oli tuntunut ja tuntui edelleen sietämättömältä. Severus ei itsekään vielä ollut ymmärtänyt mikä sai hänet lopulta taipumaan Dumbledoren tahdon alle. Vanhan miehen vetoavat kuvailut siitä miten kovasti neiti Granger kärsisi, mikäli hän ei pääsisi osallistumaan täysipainoisesti loppukokeisiin – ei, se ei kiinnostanut Severusta vähäisessäkään määrin. Se, miten Dumbledore oli vakuuttanut neiti Grangerin olevan tulevaisuudessa vielä korvaamattomaksi avuksi Feeniksin killalle ja heidän kaikkien yhteiselle asialle – pah, sitä hän epäili suuresti. Tätä sotaa ei voitettaisi kirjatiedolla. Ja mitä tuli siihen, että Potter ei ehkä olisi iskukykyinen kohtaamaan Pimeyden lordia, mikäli olisi juuri menettänyt yhden, taas yhden, läheisimmistä ihmisistään... Niin vähän kun Kalkarosta sen pojan sydänsurut kiinnostivatkaan, oli siinä ajatus, jota ei suoralta kädeltä voinut jättää huomioimatta. Myös siinä Kalkaroksen oli myönnettävä rehtorin olevan oikeassa, että olisihan Hermione Grangerin kaltaisen terävän ja nokkelan mielen tuhoutuminen kamalaa tuhlausta. Severus Kalkaros inhosi tuhlausta.

Hermione oli käyttänyt jo viikon Kalkaroksen mustaluumun kukista valmistamaa uutetta, mutta ei Severuksen harmiksi näyttänyt reagoivan lääkkeeseen odotettavissa olevalla tavalla. Ensimmäisten vaikutusten olisi pitänyt ilmaantua vähintään neljän päivän kuluttua, mutta lukuun ottamatta lisääntynyttä hermostuneisuutta, ei Kalkaros ollut huomannut mitään asiaan kuuluvia muutoksia tytössä.

Hermione istui nojatuolissa käsivarret kiertyneinä istuimelle koukkuun nostamansa oikean polvensa ympärille. Hän nojasi leukaansa polveaan vasten ja heilutteli vasenta jalkaansa ärsyttävästi edes takaisin. Kalkaros saattoi tuntea, että tytöllä oli jotain mielessään, mutta että hän ei oikein tiennyt miten olisi aloittanut.

"Niin..." Kalkaros sanoi yrittäen kuulostaa kiinnostuneelta.

"Niin mitä", Hermione tiuskaisi hivenen terävämmin mitä oli aikonut.

"Haluaisitko kenties kertoa tämän hetkisestä voinnistasi, neiti Granger?"

"En." Hermione veti toisenkin jalkansa rintaansa vasten ja istui tiukkana nippuna varpaisiinsa tuijotellen.

"Ja mikähän on syynä siihen, neiti Granger?" Kalkaros kysyi, teeskennellyn lämmön kadotessa hänen äänestään jokaisella tavulla.

Hermione tuhahti yhteen puristettujen huuliensa lomasta ja käänsi uhmakkaasti kasvonsa kohti Kalkarosta sanoen, "Oleellisempaa lienee kysyä: miksi minun pitäisi kertoa sinulle yhtään mitään?"

"Ellet ole huomannut, en pakota sinua mihinkään. Tämä on täysin vapaaehtoista. Ellet halua puhua, istumme hiljaa", kuului Kalkaroksen stoalaisen tyyni ääni lausuvan.

"Tiedän, että sinulla on parempaakin tekemistä kuin istua täällä minun kanssani. Tiedän, että kuuntelisit mieluummin mandragoran kirkuvan, kuin minun merkityksettömiä jaarittelujani. Varmasti muurahaispesässä istuminenkin on sinusta miellyttävämpää, kuin nämä väkinäiset lääkkeenmääritysistunnot. Jokainen sanani, eleeni ja jopa vaikenemiseni ärsyttää sinua, ja minä en kestä tuota väkisin puristettua holhoavaa lempeyttä, jota yrität minulle syöttää." Hermione painoi kasvonsa polviaan vasten ja upotti sormensa epämääräiseen hiuspehkoonsa. Hänen äänensä alkoi kuulostaa karhealta ja tukahtuneelta, "Haluan että tämä loppuu. Haluan olla rauhassa..."

"Se on toki mahdollista. Sanot vain toiveestasi rehtorille, ja hän lähettää sinut pikimmiten Lontooseen vanhempiesi luo. Siellä joudut lääkärin suuntautuneisuudesta riippuen joko sairaalaan tai suuren lääkemäärän kanssa kotiisi. Et voi taikoa, et voi käyttää taikavoimaisia lääkkeitä, etkä voi osallistua loppukokeisiin." Kalkaros lausui viimeiset sanat hitaasti ja painokkaasti, ja nähdessään hiuksiaan raastavan tytön jähmettyvän paikoilleen, hän ei voinut estää suupieltään kohoamasta hienoiseen virnistykseen.

"Niin, niin, ymmärrän mitä ajat takaa", Hermione sihahti esiriipuksi hänen kasvoilleen valuneen hiusmassan takaa. "En vain kestä enää tätä tilannetta. Olen niin vihainen koko ajan. Suurimman osan aikaa tunnen halua vain kirkua tai loitsia sata Avada Kedavraa kaikkeen mikä liikkuu ympärilläni."

Kalkaros käänsi päänsä pois tytön näkökentästä, sillä hän ei enää voinut olla hymyilemättä Hermionen kiihkeän elehdinnän alleviivaamille sanoille. Usko pois, tiedän täsmälleen mitä tarkoitat, hän ajatteli, ja saatuaan poskilihaksensa takaisin hallintaansa kysyi: "Ja mieluumminko makaisit sairaalasiivessä koomassa?"

Koska Hermione ei vastannut mitään opettajansa kysymykseen, hän totesi lakonisesti, "Niin arvelinkin."